Ensimmäinen vuosi!

Tammikuun 30. päivä ensimmäiset kasvattini täyttivät 1 vuotta.

Havahduin siihen, että ensimmäinen koiramme aikoinaan jakoi tuon saman syntymäpäivän. Sandyn myötä alkoi taival paitsi koiran- myös collienomistajana, ja 27 vuotta myöhemmin saapuivat maailmaan ensimmäiset omat kasvattini.

Tämä kirjoitus on hävettävän myöhässä, mutta kuten sanonta sanoo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kummajaisten syntymä kyllä oikeastaan kiteyttää aika vahvasti miun koiravuoden ja sen tapahtumat. Muistan niin hyvin, kun kävimme 30.12. tiineysultrassa, olin itkenyt ennen sinne lähtöä kotona, koska juuri sillä hetkellä maailma tuntui ihan valtavan raskaalta paikalta. Sinne sitä sitten kuitenkin mentiin, ja itse asiassa mentiin Ruuran kanssa kävellen, koska miulla ei juuri tuolloin ollut autoa. Olin valmistautunut kuulemaan pettymyksen mukanaan tuomia uutisia, vaikka minua kokeneemmat ihmiset sanoivat, että kyllä se Ruura on tiine. Se uskomaton ilon ja onnen tunne, kun eläinlääkäri sanoi sen olevan tiine, ja että pentuja näkyi useita! Ihan käsittämätöntä! Ihan mahtavaa! Meille olisi tulossa ihan oikeasti pentuja!! 

Suvi osasi ennustaa (eli laskea 😄) pentujen syntymän käytännössä päivälleen oikein, ja oli tullut edellisenä iltana meille Joensuuhun. Torstai-aamuna Ruura ei oikein olisi halunnut lähteä aamupissalle, ja sillä oli kova kiire takaisin sisälle. Meidän siinä sitten aamupalaa olkkarissa aloitellessa Ruura menikin makaamaan minun sänkyyni ja ponnisti ensimmäisen kerran. Apua! Nyt se tapahtuu!! Tuosta hetkestä reilun parin tunnin päästä meillä oli maailmassa kuusi aivan ihanaa pentua, viisi tyttöä ja yksi poika (ja yksi pikkuruinen enkelityttönen 🕯). 

Pentujen kasvun seuraaminen ja niiden hoitaminen oli i-ha-naa. Vaikka olin toisaalta valtavan väsynyt, en olisi silti halunnut lähteä pentulaatikon viereltä mihinkään, enkä menettää sekuntiakaan niiden tuhinasta ja mönkimisestä. Pikku-Kiiskin lisäruokinta ensimmäisen viikon aikana aiheutti tottakai vähän ylimääräistä työtä, mutta siinäkin kannustimena toimi hyvin se, että pieni pentu oli koko ajan reipas ja elinvoimainen, söi myös itse hyvin ja letkuruokkiminen sujui Suvin neuvojen avulla yllättävänkin helposti. 

Päivät muuttuivat viikoiksi, ja pennut kasvoivat ja kehittyivät silmissä. Kohta niiden olikin jo aika päästä pois omasta pentuaitauksesta tutkimaan suurta maailmaa sen ulkopuolella, ja pikkuhiljaa tutustumaan myös - Ruuraa vahvasti kuunnellen - lauman muihin koiriin. En osannut olla yhtään pahoillani päivittäin lattialle ilmestyvistä pissalätäköistä ja sinne tänne mönkivistä pennuista, jotka levittelivät tyhjät pullot ja pahviroskat ympäri keittiötä, repivät ulkokengät kylppärin lattialta ja änkeytyivät milloin mihinkin kolosiin. Minusta tuo kaikki oli ihanaa. Siellä niitä vain pyöri. Vaikka haasteitakin oli, tuntui kaikki silti hämmentävän helpolta ja luontevalta. Minun piti väkisin repiä itseni pois kotoa. 

Vaikka huoliltakaan ei vältytty, oli näiden ensimmäisten kasvattieni pentuaika minulle silti päällimmäisenä ihana kokemus. Se tuntui loppuvan aivan liian pian, kun kaksi kuukautta kului hujauksessa ja pienet olivat valmiita muuttamaan omiin koteihinsa. Kahta ekaa lähtijää itkinkin edellisenä iltana, otin ne viereen ja kuiskuttelin niille tärkeitä asioita. Kolmas muuttaja ei enää tuntunut niin raastavalta, neljäs meni samaan kotiin isikoiran kanssa, joten se tuntui jopa jotenkin jännittävältä ja viides muutti vähän yli-ikäisenä uuteen kotiinsa hyvän ystävän luokse aivan lähelle ihan sattumalta. 

Olen kuullut niin monta kertaa sanottavan, että viimeistään siinä kohtaa kun pennut ovat kuusiviikkoisia alkavat kasvattajat laskea päiviä siihen, kun ne viimein muuttavat omiin koteihinsa. Ei tämäkään varmasti kaikkien kohdalla paikkaansa pidä, mutta itsestäni tuntui, että olisin voinut pitää pennut kotona vaikka puolivuotiaiksi. Toki täytyy muistaa, että olin työtön ja jos minulla jotain oli, niin aikaa. Kevät eteni kohisten, kesä oli edessä, meillä oli silloisessa asunnossa suuri aidattu takapiha, missä pennut pystyivät touhuamaan eikä minulla ollut päivissäni aikatauluja eikä kiireitä, ei tarvinnut jaksaa mitään muuta kuin pitää huolta pennuista ja toki aikuisista koirista, joita niitäkin omia oli vain kaksi. 

Pyysin kasvatinomistajiani kertomaan minulle omin sanoin pennuistaan nyt ensimmäisen vuoden jälkeen. Ohessa kertomukset jokaisesta, jotka varmaan jossain vaiheessa siirrän omalle välilehdelleen, jahka joskus tulee se hetki, että saan omat välilehdet kasvateille tehtyä. 

Luminiityn Kaiku, "Hylia"

Kuva (c) Suvi Lehto

"Optimistiluonne, joka ei koskaan ohita mahdollisuutta hauskanpitoon, ruokaan ja huomion saamiseen. Pentu, jota en todella ollut ottamassa, mutta silti pentu, jonka tarvitsin. Vaikka oletkin tällä hetkellä rasittavimmassa teinivaiheessasi, kiitos silti, kun olet olemassa, senkin sekopää 💜

Paljon en ole Hylian kanssa ehtinyt tehdä, hän on melkoinen villi lapsi, joka hädin tuskin tuntee istumiskäskyn 😅

Se, missä Hylia kuitenkin on kunnostautunut, on näyttelyt. En koskaan ajatellut saavani näyttelykoiraa Hylian muuttaessa meille, mutta meillä on ollut aika mukavaa näyttelykehissä ja muutamia ruusukkeitakin on saatu kantaa kotiin! Tasan 9 kk iässä Hylia sai ensimmäisen j-CACIB:insa Virosta, ja viikkoa myöhemmin toisen Tanskasta. Pienen tauon jälkeen näyttelyvuosi alkoi Kajaanissa, ja sieltä kotiintuomisina olikin kolmas j-CACIB ja kansainvälisen juniorimuotovalion arvo (C.I.B.-J) vain 11 kuukauden iässä!

Hylia sai Kajaanista myös ensimmäisen junnusertinsä ja viikkoa myöhemmin toisen Lahdesta, ollen molemmissa näyttelyissä PN3 varasertillä. Suomen juniorimuotovalion arvoon tarvittaisiin vielä yksi junnuserti. Haluaisin käydä myös Virossa yrittämässä Viron juniorimuotovalion titteliä, kun Virosta yksi junnuserti on jo plakkarissa. Aika näyttää saavutetaanko nämä tavoitteet, sitä kovasti toivon 😊

Hylia saattoi myös voittaa Suomen Collieyhdistyksen vuoden colliekilpailujen pitkäkarvaiset näyttelynarttupennut, mutta nuo tulokset ovat virallisia vasta maaliskuun lopussa. Sormet ristiin, että epäviralliset TOP TEN-tulokset on pitäneet paikkansa🤞

Hylia oli viime vuonna neljästi ROP-pentu ja kerran RYP2-pentu!

Muita suunnitelmia minulla ei Hylialle olekaan, katsotaan löydänkö jossain vaiheessa motivaatiota treenata myös muita juttuja sen kanssa. Jos en, niin hän saa pysyä villinä lapsena 💜"

(Teksti vapaasti käännetty Suvin Instagram-julkaisuista.)

Luminiityn Kulo, "Laava"

Kuva (c) Veera Pyy

"Laava, tuo oman elämänsä sankari. Lasi on aina puoliksi täynnä. Älykäs ja välitön. Se on kuin se yltiöiloinen ja sosiaalinen työkaveri, joka höpöttää taukoamatta kahvihuoneessa ja haluaa osallistua ihan kaikkeen. Ihanan rasittava siis.

Kun Laavaa harkitsin pentuna, sen koiralukutaito ja huoleton suhtautuminen elämään olivat sen plussia. Se ei tuntunut ottavat itseensä vaikka sitä vähän komennettiin. Kohautti vain olkiaan asenteella "okei sitten".

Samat piirteet näkyvät siinä edelleen. Laava ei ole moksiskaan oikein mistään ja se menee eteenpäin elämässä asenteella, että kaiken on vähintään mahdollista olla kivaa. Ja jos ei ole, niin kivan voi keksiä itse.

Kuva (c) Veera Pyy

Toisaalta Laava on myös älykäs ja kekseliäs opportunisti. Se hyödyntää tehokkaasti tilanteet jotka hyödyttävät sitä itseä ja sen kanssa joutuukin olemaan aina askeleen edellä tai huomaa olevansa pulassa. Jos Laava keksii missä aita on matalin tai mikä ei toivottu toiminta on siitä hauskaa, se pitää siitä todella sinnikkäästi kiinni.

Onneksi Laava on äärettömän ahne (varmaan kaikista koiristani ahnein), joka tekee sen kouluttamisesta helpompaa. Laava aloitti pikkupentuna jumpan ja kehonhallinnan, jota se tekee edelleen innoissaan ruokaa vastaan. Myös erilaiset luopumistehtävät on pystytty kouluttamaan ruuan avulla.

Laavan lajina on agility, jossa sen kanssa on tehty pohjatyötä. Kotona Laava on kuitenkin 4-vuotiaan Saimin paras ystävä ja ihana lapsiperheen koira."

Luminiityn Kumu, "Tuuma"

Kuva (c) Saara Reinikainen

"Ensimmäinen vuosi rakkaan Tuumahaisen kanssa on mennyt nopeasti, ja monenmoista on jo ehditty yhdessä tehdä ja kokea 🩷

Tuuman nimeä mietittiin pitkään. Hänestä oli vähällä tulla Iita, sillä hänessä on vähän sellaista "maalaistalon emäntää" 🤭 Mutta lopulta Millin pikkusisko sai nimekseen Tuuma, sillä hän oli varsinkin pentuaikana hyvin harkitsevainen tyyppi, sellainen pieni tuumailija. Nyt vuoden iässä tämä piirre on yhä siellä taustalla olemassa, mutta aikamoinen rämäpää tästä nuoresta neidistä on myös kasvanut. 

Tuuma on suloinen, kiltti ja vauhdikas ilopilleri, joka on aina valmiina toimintaan, mutta osaa myös rauhoittua kun mitään ei tapahdu. Kiihtyessään tai turhautuessaan Tuuma on virallisen nimensä mukaisesti edelleen varsin äänekäs, ja löytyypä hänestä vahtikoiran ainestakin. Tutut ihmiset tervehditään tietysti colliemölinän kera 🩷

Kuva (c) Saara Reinikainen

Tuuma on pääosin reipas ja avoin, mutta yllättävissä/jännittävissä tilanteissa Tuuma reagoi herkästi haukkumalla. Esimerkiksi vieraat koirat on Tuumasta aika jännittäviä, mikä ilmenee lenkeillä "remmiräyhäämisenä". Tätä on kuitenkin ahkerasti treenattu, ja pikkuhiljaa edistystäkin tapahtuu 😊 Tuumalla on myös ollut pieniä epämääräisiä terveyshaasteita, joita on tutkittu, mutta toistaiseksi mitään lihasjumeja vakavampaa ei onneksi ole löytynyt.

Tuuman kanssa on ehditty harrastaakin jo monenmoista. Pentukurssin jälkeen käytiin agilityn ja tokon alkeet, ja aloiteltiin vähän jälkihommia. Ensimmäisenä kesänä käytiin myös lampailla, ja paimennuksen alkeita ollaankin siitä asti harjoiteltu säännöllisesti tokon ohella. Lisäksi syksyllä kuvioihin tuli ID- eli tunnistusjälki, jossa ollaan päästy tutustumaan hajuerottelun saloihin. Syksyllä saimme paikan myös EK-ryhmästä, joten ollaan päästy harjoittelemaan myös hakua sekä esine-etsintää, mikä onkin varmaan Tuuman lempipuuhaa, sillä hänestä asioiden tuominen mammalle on ihan tosi hauskaa! 🩷 Tuuma onkin veljensä Erhun tavoin autellut toisinaan myös kotitöissä tuomalla pyykkejä koneesta kuivumaan 😊 Tuuma on hyvin ahne, ja palkkautuu hyvin niin ruoalla kuin lelullakin. Tuuma on osoittautunut oikein mainioksi harrastuskaveriksi, joka innostuu kaikenlaisesta puuhasta oman ihmisen kanssa. Paitsi uiminen ei ainakaan vielä ole Tuuman juttu, joten vepekoiraa hänestä tuskin koskaan tulee 😁"

Luminiityn Kuiske, "Kiiski"

Kuva (c) Veera Hyvärinen

"Ihan ensimmäisenä millainen meidän pikku Kiiski neiti on? Hän on isosti rakastava, nopeasti reagoiva ja loputtoman optimistinen. Kiiskille maailman parhaat asiat koostuu hänelle tärkeistä ihmisistä ja eläimistä, yhdessä leikkimisestä, töiden teosta ja ruuasta! 

Mitäs kaikkea Kiiskin vuoteen on mahtunut? No Kiisu on käynyt erilaisilla tottelevaisuus kursseilla, tapahtumissa turistina, maalimiehen leikityspäivällä, kaupungilla kahvilalla ja matkustanut mukana niin Kolille kuin Kuopioonkin. 

Kuva (c) Veera Hyvärinen

Kiiskillä meni myös aikaa sisäsiisteyden opetteluun tai oikeastaan rakon kehittämiseen ja keskittymisen harjoitteluun 🤭 Välillä saattoi olla pissit matolla tai sängyllä ja ulkona ei millään meinannut tehdä tarpeita kun kokoajan olisi mielenkiintoisia asioita ympärillä ja pissalle kyykistymisen saattoi evätä esimerkiksi naapurin moikkaaminen. Jos sattuikin niin, että Kiiski ei ollut lattialle pissannut, niin lattia lainehti hänen vesileikeistä ja vesikuppien sijoittelu olikin pentuaikaan taiteenlaji. Pissavahinkojen kulta-aikana Sariannan, Suvin ja Kiiskin sisarusten perheiden neuvot ja tuki tuntui erityisen arvokkaalta ❤️ (Puhumattakaan siitä ihanasta paikasta kuin pesula, jonka menestystä Kiiski tuki anteliaasti.)

Kaikenkaikkiaan Kiiski on ollut juuri sitä mitä toivoimme ja enemmän: iloinen pikkufisu, joka on kuin kala vedessä niin treeneissä, vaeltamassa, kotona, autossa kuin kaupungilla 🐟"

Luminiityn Kehrä, "Bambu" 

Bambusta ei oikeasti ole mitään hienoja kuvia missään muussa tilanteessa, kuin nukkumassa kotona. Puhelimeni rullasta löytyy noin sata ja yksi kuvaa erilaisissa paikoissa ja asennoissa nukkuvasta Bambusta; milloin se köllöttää joko sängylläni aamutuimaan tai sitten päiväunilla keskellä olohuoneen lattiaa selällään etujalat oikosenaan kohti katon ja seinän välistä rajaa, milloin emoäiti Ruuran vieressä samalla isolla pedillä, milloin tiukalla kiepsulla minun sylissäni, koska onhan hän hyvin pieni koira. 

Kuvien puute ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, etteikö Bambu koskaan kävisi ulkona tai etteikö se koskaan tekisi mitään. Olen vain nykyään itse etenevissä määrin kehno kaivelemaan puhelintani esiin kesken ulkoilun ottaakseni koiristani kuvia, lähipiirissäni ei enää ole aktiivisia järkkärikameran käyttäjiä jotka ehdottaisivat, että lähdetäänkö johonkin metsään tai pellolle ottamaan koirista kivoja kuvia, ja valitettavasti en ole itse koskaan jaksanut erityisesti innostua valokuvaamisesta harrastuksena.  

Tämä kyseinen kuva on kuitenkin Annastiinan Bambusta ottama, ja niin kerrassaan hulvaton ja loistava, että se asaitsee jäädä, jos nyt ei sentään historiankirjoihin, niin tämän blogin arkistoihin! 

Kuvasta huolimatta Bambu ei ole mitenkään erityisen hurja koira. Se on reipas, aktiivinen ja tekeväinen, rempseä ja välitön, saattaa kävellä luokse jos istut sohvalla tai lattialla, ja kirjaimellisesti tipahtaa suorilta jaloilta suoraan syliin täydellisen luottavaisena siitä, että kyllä hänestä koppia otetaan. Bambulla on emäänsä leppoisampi ja tasaisempi temperamentti (mikä olikin toiveeni), mutta tietyissä tilanteissa siitäkin lähtee valitettavasti jokseenkin kamalasti ääntä ja varsinkin nyt teini-iässä se osaa myös ainakin näennäisesti tulistua. 

Vuoden iässä monet nuoret paimen- ja palveluskoirat osaavat jo vaikka mitä koiraurheilutaitoja, ja ovat ehkä jopa aloittaneet koe- ja kisauransa. Bambu ei osaa mitään, vaikka on kokeillut vähän kaikkea. Arkitaidotkin ovat vielä opetteluvaiheessa, vaikka niissä aletaan olla kyllä jo omalla mittapuullani vallan hyvällä mallilla. Olen oppinut olemaan asettamatta koirilleni lajikohtaisia ennakko-odotuksia, mutta koska juuri nyt tällä hetkellä pk-lajit vetävät minua taas eniten puoleensa, niin niitä Bambukin päässee tekemään toistaiseksi eniten. Esine-etsinnän, jäljestämisen ja rullailmaisun alkeita Bambu on vähän opetellut, mutta kun sanon alkeita, tarkoitan alkeita. 

Bambu jäi Kiiskiä lukuunottamatta muita sisaruksiaan hieman pienemmäksi, ja mietin noin kolmekymmentäkahdeksan kertaa päivässä, että onkohan siinä joku piilevä vika, kun se on noin pieni. Kotimitalla mitattuna saan sille säkäkorkeutta noin 52 cm ja vaaka on hyvän tovin näyttänyt noin 18 kg, joskus napsun alle ja joskus päälle. Riippuu kai vaa'astakin. Ihan collienartun mitoissa se siis on, mutta sillä on minusta suhteessa lyhyet koivet, kuin sianporsaalla, ja se on verrattain kevytluustoinen. Ei hauras eikä hintelä, ja tappijalkoihinsa nähden yllättävän nopea ja ketteräkin. Aika näyttää, millaisiin raameihin lopulta asettuu. 

Ensimmäinen vuosi ensimmäisen oman kasvatin kanssa on kuitenkin ollut taas omanlaisensa ja kovin odotettu kokemus. Bambu tuntuu kaikkinensa edelleen hyvin "omalta" koiraltani, ja tiedostan vahvasti tällä hetkellä myös omat rajoitteeni mitä sen ja myös aikuisten koirien kanssa tekemiseen ja tavoitteelliseen harrastamiseen tulee. En aio ottaa siitä paineita. Se on joka tapauksessa äärettömän rakas, ja tärkeä, ja epätäydellisyydessään täydellinen juuri tuollaisena kuin on 💖

Luminiityn Kätkö, "Erhu"

"Minulle ei ollut tulossa neljättä koiraa, mutta rakkaushan ei tunnetusti kysy aikaa ja paikkaa. Suuri musta urospentu vei sydämeni täysin odottamatta ja muistan erään illan, kun itkin kotisohvallani, että se tuntuu niin minun pennulta ja joku sen vielä vie.

Tunne ei jättänyt rauhaan ja eräänä yönä kotia etsivä "Rauru" kävi unissani kertomassa, että hänen nimensä voisi oikeastaan olla Erhu. Niinhän siinä kävi, että oli pakko nostaa kissa pöydälle ja kysyä varoen Sariannalta, että mitä jos se muuttaisikin meille..? 

Käytiin monta pitkää, tärkeää keskustelua. Yksi esiin nousseista puheenaiheista oli se, että "Raurun" pitäisi ehdottomasti päästä kotiin, missä sitä oikeasti tarvitaan. Tein puhelimeeni listan otsikolla ”mihin Raurua tarvitaan?” ja siellä luki mm. että talvikoiraksi, Selja-galgolle saman kokoluokan leikkitoveriksi sekä tietysti minun ikiomaksi koiraksi. Sellaiseksi, joka osallistuu kotonakin kaikenlaisiin arjen askareisiin ja tarjoaa aktiivisuutta minulle.

Erhu on nyt ollut pian vuoden täällä minun Ihan Ikiomana Erhuna ja hän on toden totta ollut todella tarpeellinen. Ei täällä kukaan muu laita miun kanssa pyykkejä kuivumaan ja siivoile tavaroita lattialta! Se on myös tasapainottanut meidän vinttikoiralauman leikkejä, kun siitä on tosiaan tullut Seljan paras kaveri.

Sulan maan aikana päästiin Erhun kanssa maastoon harjoittelemaan pk-lajien saloja, mutta Erhun tärkein tehtävä on kuitenkin ilahduttaa sekä minun että vinttikoirien - ja oikeastaan kaikkien kanssaeläjiemme - arkea iloisella ja ennakkoluulottomalla olemuksellaan. Sarianna kirjoitti 3-viikkoisesta Erhusta näin: ”Rauru on edelleen iso mötkylä. Kun kaikki on hyvin, on Rauru iloinen, reipas ja tyytyväinen. Jos kaikki ei ole hyvin (yleensä nukkumaanmenokiukku), kertoo Rauru sen edelleen puolelle pitäjää, kunnes systeemi siirtyy lepotilaan kuin napin painalluksesta”. Halusin lainata tätä kuvausta, koska se on edelleen aika osuva. Erhu on pääosin iloinen, todella avoin ja lempeä kullanmuru, mutta temperamenttiakin löytyy ja moni asia ilmaistaan enemmän tai vähemmän melodisella ääntelyllä. Siis aika lailla kaikkea sitä, mitä toivoinkin. Arkihelppo, sosiaalinen, itsevarma koira, jolla ei mene herkästi sormi suuhun. Ja iso mötkylä - jälleen kuten toivoinkin 🤭

Erhun ensimmäinen vuosi on ollut antoisa ja täynnä pieniä, suuria ilon hetkiä. Kiitos Sariannalle tästä maailman rakkaimmasta kullanmurusta, innolla jo odotetaan mitä seuraava vuosi tuo tullessaan!"

Näiden sanojen myötä haluan jälleen kerran kiittää kaikkia kasvatinomistajiani siitä, että olette antaneet kasvateilleni hyvät, huolehtivat ja yhteyttä pitävät kodit 💕

Vielä näin loppukaneetiksi voisin lisätä, että 4/6 Kummajaista on jo käynyt virallisissa luustokuvissa, ja toistaiseksi aika kivoin tuloksin 💖 Tuuma on myös epävirallisesti välikuvattu ja siellä näytti alustavasti kaikki hyvältä, ja Erhu saa vielä rauhassa kasvaa (suhteellisen reilunkokoisiin) raameihinsa. 

Ei valittamista 💗

Vuosi on toisaalta kauhean lyhyt aika, ja niin paljon on vielä edessä päin! Katsellaan ja odotellaan, mitä tällä vuodella on meille varalla. Näillä eväillä tuntuu kuitenkin ihan hyvältä jatkaa😊