TIINE

Tämänkaltaisia viestejä laitoin maanantaina 30.12. eläinklinikan aulasta varmaan miljoona eri tahoille, jotka odottivat kovasti uutisia Ruuran tiineydestä. 

Olimme samana aamuna tulleet bussilla takaisin joulun vietosta Joroisista, ja bussimatkustelu näiden koirien kanssa ei ole minulle varsinaisesti mitään herkkua. Sitä on tehty niin harvoin niiden elämän aikana, että niillä on bussissa mielestään hirveästi kaikenlaista ihmettelemistä; on muita ihmisiä, outoja suhahduksia, välipysähdyksiä ("Joko ollaan perillä???"), bussikuskin kuulutuksia... Bussimatka ei onneksi ollut järin pitkä, mutta olimme varmaan kaikki kolme enemmän tai vähemmän helpottuneita, kun kiipesimme viimein tutulla pysäkillä pois ja pääsimme raittiiseen ulkoilmaan kävelemään kohti kotia. 

Ruuran ultra oli klo 13, ja olin ajatellut, että mennään sinne kävellen. Meiltä pääsee ison osan matkasta kaupungineläinlääkärille Botanian metsien lomassa olevia teitä pitkin, ei tarvitse kulkea autotien vartta, saataisiin samalla päivälenkki ja Vos tulisi mukaan, jos sitä pitäisi vaikka jotenkin tutkia uuden vuoden lääkitysten takia. 

Ennen kuin päästiin tähän pisteeseen, olin kuitenkin kotona hienoisen tunnekuohun vallassa. Ultra jännitti ihan valtavasti, ja lisäksi ehdin kotiuduttuani istahtaa hetken ja vetää henkeä. Moni murhe maallinen ehti siinä ajassa kuohahtaa ylitseni ja olo oli jokseenkin toivoton. Annoin itselleni luvan tuntea ne tunteet mitkä siinä hetkessä oli tulossa. Se on tärkeää. Aikani siinä itkeskelin, ja vaikka tiineysultra oli vain yksi pala tässä kaikessa, sanoin Ruuralle ihan ääneen, että kuule rakas, vaikkei siellä olisi yhtään mitään, niin olen ihan äärettömän kiitollinen, että miulla on siut. Ruura kuunteli tapansa mukaan silmät puoliummessa tuttua ääntä. Se tuntuu pitävän, kun juttelen sille. 

Kun itkut oli itketty ja murheet annettu isompiin käsiin, oli aika lähteä valmistautumaan kohti eläinlääkäriä. Ruura sai kulkea metsäisestä reitistämme ison osan vapaana, kuten tavallista. Olin jo yli viikkoa aiemmin laittanut kavereille viestiä, että se kulkee tosi paljon lenkillä miun takana. Siis ihan suoraan minun takana, ikään kuin minun jäljissäni. Yleensä vapaana ollessaan se on kyllä koko ajan lähellä, mutta haistelee ja merkkailee mielellään. Itse tottakai mietin, että no ehkä se on vaan valeraskaana tai sitten on jotenkin muuten kipeä tai jumissa tai jotain. 

Olimme klinikalla hyvissä ajoin, varttia vaille yksi. Ilmoittauduin luukulla ja meidät ohjattiinkin suoraan tutkimushuoneeseen. Käytin koirat vielä nopeasti vaa'alla. Ruuran paino oli noussut noin kilon. Laitoin jouluruokien piikkiin (vaikka se ei kyllä kovin herkästi ylimääräistä painoa kerrytä). Vos kävi myös puntarissa, painaen ruhtinaalliset 20 ja puoli kiloa :D Hän on köykäinen poika. Sen jos kenen kanssa ei kyllä tarvitse ylipainosta murehtia. Täytyykin nyt joka tapauksessa ostaa niille seuraavaksi vähän tuhdimpia lihoja, paitsi talven myös lisääntyvän energiankulutuksen (!!!) takia. 

Hoitaja ajeli Ruuran mahasta karvat ja ehdittiin hetki odotella ennen eläinlääkärin saapumista. Koira selälleen kouruun (Ruura oli sitä mieltä että miTÄ TAPAHTUU SOS, mutta haluaisin ajatella, että on luottamus kunnossa, kun siihen se kuitenkin asettui kun sille puhelin) ja tutkimaan. Eläinlääkäri oli minuun päin selin. Hän sanoi jotain. En kuullut mitä. Hoitaja katsoi minuun kulmat koholla. Kysyin, että anteeksi, mitä oli? 

"Se on tiine."

"Mitä??"
"Juu, kyllä, tiine on."
"Mitä!! Ei voi olla totta, apua, ihanaa, Ruura, meille tulee vauvoja!!" (joo en ollut ihan kauhean järkevä aikuinen ihminen siinä tilanteessa välttämättä, mutta siis apua) 

Kysyin, voiko määrästä antaa arviota. "Useita", sanoi eläinlääkäri. "Vähintään neljä, todennäköisesti enemmänkin." 

Aivan silmänräpäyksessä ja yhtäkkiä olin pakahtua riemusta. En muista, että olisin koskaan kokenut samanlaista puhdasta ilon ja onnen ja kiitollisuuden tunnetta eläinlääkärin vastaanotolla. En voinut lakata hymyilemästä ja varmaan höpötinkin ihan jotain kummia: apua, miten ihanaa, ei voi olla totta, meille tulee pentuja, ihan uskomatonta, apua!

Sitten alkoi viestien lähettely, mahdollisimman monelle uutisia odottavalle ilmoittelu (Niekon Suvi mukaan lukien). Ihmiset onnitteli, myötäeli ilossa ja toivottivat paljon onnea. Koko loppupäivän menin aivan uskomattomalla fiiliksellä. Se tasainen ilon ja onnen tunne vaan jatkui. Hyvä olo pysyi, teki monta pientä kotia koko olemuksen joka sopukkaan ja jäi sinne. Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että se on siellä edelleen, niissä pienissä sopukoissaan.

Nyt se jännittäminen vasta alkaakin! Ja niin paljon asioita, mistä pitää muistaa ottaa selvää ja mitä pitää muistaa hoitaa! Pitää muistaa ajoissa muuttaa Ruuran ruokintaa. Ja tehdä listaa asioista, mitä pitää muistaa hoitaa ennen synnytystä. Pitää mitata myös Ruuran normaali lämpö, että osaan alkaa seurata lämmön muutoksia. Ja pentulaatikko! Se me saadaan lainaan, se pitää hakea. Sain myös tässä ihan ohimennen sivuhuomiona uuden auton (joka on Annin vanha auto, ja jonka äiti osti niin halvalla, etten kehtaa edes kertoa), joten se helpottaa vaikka sitä pentulaatikon hakemista. 

Kuva (c) Suvi Lehto

Kaikki on niin jännittävää. Samalla toisaalta ihan tajuttoman pelottavaa. 

Toivon niin niin paljon, että kaikki menisi hyvin. Aion ja haluan kuitenkin juuri nyt pitää kiinni tästä onnentunteesta.

Meille on tulossa pentuja 💕