Olen tässä itse ollut lähes koko viime viikon flunssan ja kuumeen kourissa, ja nyt olo alkaa olla pikkuhiljaa enemmän ja enemmän elon puolella. Niinpä siis blogikin saa nyt pienen päivityksen.
Käytiin nimittäin Ruuran kanssa tiineysröntgenissä 24.1. ihan siitä syystä, että koska pentue on minun ensimmäiseni, haluan käyttää kaikki mahdolliset apukeinot mitä voin. Eläinlääkäri näytti meille kuvasta kuusi pientä kalloa ja pikkuruista rankaa 💕
Ihan pian he syntyvät. Malttamattomina jo odotellaan, että päästään heidät viimein tapaamaan 💕
Nyt kun Ruura keskittyy vielä kolmisen viikko kasvattelemaan vatsaansa, voisin blogin aktiivoimisen (ja oman kirjoitustaidon kohentamisen) nimissä kirjoitella vähän Posista, ja siinä samalla vähän koiraharrastamisesta ja koiraurheilusta. Kun olen viimeksi blogia päivittänyt, Vos on ollut vielä tosi nuori, ihan alkutekijöissään. Nyt se on jo 7 (tai siis 3)-vuotias aikuinen koira, jonka kanssa on ehditty touhuta ja puuhastella kaikenlaista, vaikkei se jälleen kerran tuloksissa näy. Hän joka tapauksessa ansaitsee palstatilaa blogista siinä missä Ruurakin.
Vosin kanssa ollaan paitsi reenailtu tokoa ja käyty kokeissa (ja saatu viimein AVO1 ja päästään kohti voittajaluokkaa, jahuu!), on myös yllättäen lähdetty tutustumaan rally-tokon maailmaan. Minulla ei ole todella mitään rallya vastaan lajina, mutta se on tuntunut minulle aina kovin oudolta, vieraalta ja myös varsinkin lajin ollessa Suomessa vielä melko tuore koin, että sen ainoa funktio oli olla "helpompaa tokoa". Silloin mietin, että miksi kaiken pitäisi aina olla jotenkin helppoa, ja miksi ihmisiltä loppuu mielenkiinto ja into tehdä heti, kun pitäisi alkaa nähdä vähän vaivaa ja kun kaikki ei sen oman koiran kanssa sujukaan heti kuin tanssi?
Nykyään mietin, että kyllä miusta itse asiassa koiraurheilu saa olla paitsi kivaa, niin myös helppoa. Ja ei se rallykaan nyt sitten kuitenkaan ihan yksiselitteisen helppoa ole. Monille lienee isoin lohtu, että koiraa saa pitää koko suorituksen ajan alokasluokassa hihnassa ja sitä saa kehua suorituksen aikana (toko, take notes!), eikä sen tarvitse myöskään kyetä tekemään yhdessä muiden koirien kanssa mitään (kuten ryhmäpaikkaoloa: toko, DON'T take notes).
Rally-tokon säännöt tuntuivat minulle hirveän hankalilta. Mitä siellä kehässä nyt saikaan tehdä ja ei saanut tehdä ja missä kohtaa ja mikä ei saanut näkyä ja miten sen hihnan piti olla ja missä kohtaa sitä koiraa sai kehua ja milloin kannattikaan uusia ja... Minullehan on yleisesti ottaen aika haastavaa oppia esimerkiksi itselleni uusien lautapelien sääntöjä. En mieluummin pelaa isolla porukalla ekaa kertaa mitään, koska koen kamalan työlääksi yrittää opetella uusia sääntöjä vain sen perusteella, mitä sääntökirjassa lukee, vaikka pelilauta olisi siinä. Mieluummin katson itse muutaman pelikerran ja kyselen asioita, jotka itseäni askarruttavat ja sitten, jos siltä tuntuu, voin ehkä liittyä mukaan peliin. En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tietyissä tapauksissa uuden opetteluun liittyy jopa ihan suoranaista ahdistusta.
Tämä pätee aika vahvasti myös koiraurheiluun.
En mitenkään jaksaisi alkaa opetella uuden lajin uusia sääntöjä sääntökirjasta, ja yrittää niitä sitten yksikseni soveltaa ja miettiä. Onhan niitä rallyn alkeiskursseja, mutta itse olisin kaivannut vain sellaista rally-tokon sääntökurssia, jossa käydään läpi esimerkkien kautta säännöt, kyltit ja suoritusohjeet. Tämä siksi, että minulla sattuu olemaan koira (Vos), joka kyllä tekee mitä siltä pyydetään, ja tekee se jotain joka tapauksessa, osasipa se sitä tai ei.
Vanha ja syksyinen kuva, kun ei meistä valitettavasti taida oikein olla tuoreempia toimintakuvia. (c) Anni Rask
Nyt oltiin kuitenkin rallyn suhteen sillä tavalla onnekkaassa tilanteessa, että reenikaverit rohkaisi (pakotti) lähtemään Vosin kanssa kokeilemaan myös rallya. "Hyvillä tokopohjilla pääsette alokasluokan läpi ihan mennen tullen!"
Enhän minä toki koiraani epäillytkään, vaan itseäni! Onneksi nämä samaiset mahtavuuden reenikaverit sitten alkoivat luotsia meitä rallyn saloihin, opettivat, mitä alokasluokan kylttejä on ja miten niitä suoritetaan, ja pääpuolin sen mitä radalla saa, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä.
Seuraaminen sattuu olemaan Vosilla melko vahva liike, toki ainakin toistaiseksi vain sillä vasemmalla puolella, ja rallyhan on hyvin vahvasti seuraamista erilaisten välitehtävien muodossa. Vosilla on hyvä takapään käyttö ja se osaa myös peruuttaa kiitettävästi. Niinpä sitten ennen kuin oikein tajusinkaan, oltiin ilmoittauduttu meidän ekaan rally-kokeeseen ja vielä koepaikalla kavereiden kesken käytiin läpi sääntöjä ja kylttejä. En ole kisajännittäjä, mielestäni jännitän ihan normaalin verran, jos sellaista määritelmää on olemassa. Sinne sitä sitten mentiin Vosin kanssa ihan uutta juttua kohti, käveltiin rata läpi ja aloitettiin uuden lajin parissa 98/100 pisteen suorituksella. Huh! Kyllähän se tuollainen motivoi jatkamaan.
Kyseinen koe sattui olemaan samalla myös meidän seuranmestaruus, mikä siinä sitten sattumalta samalla alokasluokasta Vosin kanssa napattiin. Sain palkinnoksi kotiseurassamme kovin halutun seuranmestaruusmukin. Hulvatonta ja absurdia! Pakkohan ne kaksi muutakin hyväksyttyä tulosta olisi nyt sieltä alokkaasta saada. Suoritus on varmaan videolla, mutta en ole näköjään ladannut sitä YouTubeen. Rehellisesti sanottuna en muista siitä oikein mitään, paitsi että oli tosi jännää ja että Vos vaikutti tapansa mukaan iloiselta!
Seuraaviin kokeisiin mentiin sitten kolmen kuukauden päästä, ja siellä taas vähän opittiin uutta ja tein ekaa kertaa myös uusimisen, kun tiputin kyltillä hihnan, enkä ollut varma, hylkäisikö se koko kyltin vai koko radan vai mitä tapahtuisi, joten paniikkiratkaisuna päätin sekunin mietinnän jälkeen uusia. Pari muutakin juttua sieltä tuli, mutta koska sitäkään videota en ole laittanut YouTubeen, niin en muista, että mitä. Näin hyvin sitä on ihminen kärryillä. Hauskaa oli sielläkin kuitenkin, 88/100 p., ja ALOHYV. Jee, toinen hyväksytty tulos!
Seuraavat kokeet olisivat jo parin viikon päästä, hauskasti meidän muuttopäivänä ja siinä piti vähän tuumia ja miettiä, että miten saataisiin homma järjestymään. Kyseessä olivat lisäksi piirinmestaruuskokeet, johon oltaisiin kovasti tahdottu joukkuekisaan. Saatiin homma järjestymään, ja oi, kyllä taas vaan kannatti lähteä. Koulutustunnus RTK1 saatiin niinkin vaatimattomalla tuloksella kuin 100/100 p. Voi Viljami!! Mutta olihan se kyllä kaunista menoa, ja rata oli hyvin vahvasti seuraamista ja käännöksiä eli juuri meidän vahvuuksia. Siitä löytyy myös video!
RTK1 Posi! (c) Britta Henriksson
Joo, RTK1 on varmaan monille ihan läpihuutojuttu. Minulle se taas oli jonkinlainen osoitus siitä, että hitsi kun tämän koiran kanssa onkin kiva tehdä jopa tällaisia asioita, joiden kanssa itse olen vähän epämukavuusalueella! Ja joo, tässä hommassa oikeasti massiivista roolia pelasivat myös nämä aivan ihanat reenikaverit, jotka tsemppasivat, kannustivat, valmensivat ja opettivat. En mie olisi omineni edes ryhtynyt koko hommaan. Nyt tuntuu, että RTK1 tuli ihan tuosta noin vain!
Jos minulla vaan on rahaa, aikaa ja meillä molemmilla terveyttä, niin toivoisin meidän voivan jatkaa jo heti ensi vuonna rallyn parissa. Voihan se olla, että hurahdankin lajiin ihan täysin, ja myönnän, että rallyn pienimuotoinen harjoittelu (ehkä viisi reeniä ennen ekaa koetta??) toi mukavaa vaihtelua tokon rinnalle.
Seuraavassa osiossa lyhyttä pohdintaa (mielen)terveyshaasteiden vaikutuksesta muun muassa omaan koiraharrastamiseen. Skippaa, jos ei oo sun juttu.
En aina ymmärrä, mistä ihmiset repivät aikaa ja ennen kaikkea energiaa tehdä koirien kanssa lajitreeniä jopa monta kertaa viikossa. Nykyään kuitenkin ymmärrän, että meillä kaikilla ei ole samaa määrää samoja luskoita (lusikkateoriasta lisää täältä) käytössämme, ja kun ymmärrän hieman paremmin nykyään myös omia mielenterveydellisiä haasteitani - joista osan kanssa olen elänyt esim. öö koko tähänastisen elämäni - ymmärrän samalla paremmin sitäkin, että kaikki asiat eivät aina ole pelkästään tahtotilasta kiinni. Minun koirilleni ei kerry harrastuksista komeita tittelirivejä, koska juuri minulla ei ole riittävästi niitä resursseja ja voimavaroja, mitä sellainen kaipaisi (eikä myöskään rahaa käydä määrättömästi vaikka niissä kokeissa tai näyttelyissä). Se on sääli oikeastaan vain siinä mielessä, että minun koirani tulevat olemaan aina muun maailman silmiin hyvin keskivertoja, vaikka niissä voisi oikeasti olla ominaisuuksia jonkun kykenevämmän käsissä paaaaaaaaaaaaljon enempään.
Minulle koiraurheilu ei ole yksinomaan voimauttavaa ja akkuja lataavaa ja palauttavaa, vaan se vaatii myös tietyn määrän niistä päivän lusikoista. Jos herään aamuna, kun minulla on käytetävissäni kolme lusikkaa, niin ei silloin todellakaan mieti, että mitäs sitä tänään reeneissä tehtäisiin. Silloin noustaan ylös, käytetään koirat ulkona, ehkä syödään, ehkä käydään aamupesulla ja vietetään loppupäivä sohvalla tai tietokoneella tekemättä oikeastaan mitään. Tottakai ihan terveilläkin ihmisillä on päiviä, kun ei vaan jaksa, mutta (mielen)terveysongelmaisilla on taas oman kokemukseni mukaan niin, että joskus on onneksi myös niitä päiviä, kun jaksaa, joskus enemmän ja joskus vähän paremmin kuin viimeisen kolmen viikon aikana.
Paluu takaisin perinteisempään koirablogisisältöön.
Posin kanssa tottelevaisuusjuttujen tekeminen on joka tapauksessa lajista riippumatta yleisesti ottaen hauskaa. Sen kanssa on myös aina mukava kokeilla uusia juttuja ja tehdä vähän sitä paljon varoiteltua oikomista reenaamisessa, koska se suhtautuu yleisesti ottaen kaikkeen uuteen suurella ilolla ja innolla. Jos se ei jotain osaa, niin en todella sitä siitä moiti, vaan kehun yrittämisestä ja helpotan tehtävää. Vosin kanssa on oikeastaan hyvin vahvasti taas tullut se aito ilo myös koiraurheiluun. Ei sillä, ettei edellisten koirien kanssa olisi ollut hauskaa, mutta olin silloin hirveän tulosorientoitunut, ja moitin itseäni jatkuvasti siitä, kun emme pääse tavoitteisiimme harrastuksissa enkä ollenkaan ymmärtänyt, miksi näin oli. Tottakai sellainen syö ihan hirveästi.
Oikeastaan jo Raisan kanssa opin sitten viimein päästämään tavoitteista myös irti, Bondilla ei tuossa vaiheessa enää mitään harrastustavoitteita ollutkaan (se vietti jo suurimman osan ajastaan vanhemmillani), ja Bennyn kohdalla harrastustavoitteet olivat olleet alusta asti jo hyvin matalat. Niinpä Vos pääsi jatkamaan tuolla samalla linjalla, ja jossain tuossa välissä konkretisoitui itselleni myös tietynlainen elämänfilosofia, joka oli kyllä ollut koko ajan totta, mutta jota en oikein ollut kuitenkaan ihan täysin tiedostanut: ei minulle tule eikä ole yksikään koira koskaan tullut ensisijaisesti harrastuskoiraksi tai koiraharrastuksia ajatellen. Haluan arkeeni ja muuhun elämääni sopivan koiran, ja harrastukset kulkevat siinä mukana sellaisina kuin kulkevat.
Harrastuksia ajatellen on kuitenkin hauskaa tehdä suunnitelmia, sillä arjessa saa pääsääntöisesti aika vahvasti määritellä itse omat raaminsa sille, miltä koiran kanssa oleminen ja tekeminen näyttää. Harrastuksissa pääsee taas testaamaan jonkun muun (koeohjeiden) asettamia raameja. Se kai niissä on tai pitäisi olla se koko pointti. Haluan kannustaa ihmisiä koiraurheilun pariin myös seuraavista syistä:
Se opettaa valtavan paljon paitsi omasta koirasta, myös koirasta lajina, mikä taas auttaa tarjoamaan omalle koiralle mahdollisesti laadukkaampaa elämää myös arjessa.
Se lujittaa koiran ja omistajan välistä suhdetta olemalla hauskaa yhdessä tekemistä oman koiran kanssa myös ilman sen suurempia tavoitteita.
Niiden parista löytyy paljon samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa keskustella nimenomaan koiriin liittyvistä asioista ja siinä vahingossa myös uusia, ihania ystäviä, joiden kanssa saattaa olla paljon muutakin yhteistä 💗
Siinäpä olisi taas kerrontaa ja pohdintaa tuokioksi. Tämän postauksen myötä toivotan samalla paljon hyviä asioita ja onnellisia kohtaamisia alkaneelle vuodelle kaikille lukijoille koiraystävineen!
Tämänkaltaisia viestejä laitoin maanantaina 30.12. eläinklinikan aulasta varmaan miljoona eri tahoille, jotka odottivat kovasti uutisia Ruuran tiineydestä.
Olimme samana aamuna tulleet bussilla takaisin joulun vietosta Joroisista, ja bussimatkustelu näiden koirien kanssa ei ole minulle varsinaisesti mitään herkkua. Sitä on tehty niin harvoin niiden elämän aikana, että niillä on bussissa mielestään hirveästi kaikenlaista ihmettelemistä; on muita ihmisiä, outoja suhahduksia, välipysähdyksiä ("Joko ollaan perillä???"), bussikuskin kuulutuksia... Bussimatka ei onneksi ollut järin pitkä, mutta olimme varmaan kaikki kolme enemmän tai vähemmän helpottuneita, kun kiipesimme viimein tutulla pysäkillä pois ja pääsimme raittiiseen ulkoilmaan kävelemään kohti kotia.
Ruuran ultra oli klo 13, ja olin ajatellut, että mennään sinne kävellen. Meiltä pääsee ison osan matkasta kaupungineläinlääkärille Botanian metsien lomassa olevia teitä pitkin, ei tarvitse kulkea autotien vartta, saataisiin samalla päivälenkki ja Vos tulisi mukaan, jos sitä pitäisi vaikka jotenkin tutkia uuden vuoden lääkitysten takia.
Ennen kuin päästiin tähän pisteeseen, olin kuitenkin kotona hienoisen tunnekuohun vallassa. Ultra jännitti ihan valtavasti, ja lisäksi ehdin kotiuduttuani istahtaa hetken ja vetää henkeä. Moni murhe maallinen ehti siinä ajassa kuohahtaa ylitseni ja olo oli jokseenkin toivoton. Annoin itselleni luvan tuntea ne tunteet mitkä siinä hetkessä oli tulossa. Se on tärkeää. Aikani siinä itkeskelin, ja vaikka tiineysultra oli vain yksi pala tässä kaikessa, sanoin Ruuralle ihan ääneen, että kuule rakas, vaikkei siellä olisi yhtään mitään, niin olen ihan äärettömän kiitollinen, että miulla on siut. Ruura kuunteli tapansa mukaan silmät puoliummessa tuttua ääntä. Se tuntuu pitävän, kun juttelen sille.
Kun itkut oli itketty ja murheet annettu isompiin käsiin, oli aika lähteä valmistautumaan kohti eläinlääkäriä. Ruura sai kulkea metsäisestä reitistämme ison osan vapaana, kuten tavallista. Olin jo yli viikkoa aiemmin laittanut kavereille viestiä, että se kulkee tosi paljon lenkillä miun takana. Siis ihan suoraan minun takana, ikään kuin minun jäljissäni. Yleensä vapaana ollessaan se on kyllä koko ajan lähellä, mutta haistelee ja merkkailee mielellään. Itse tottakai mietin, että no ehkä se on vaan valeraskaana tai sitten on jotenkin muuten kipeä tai jumissa tai jotain.
Olimme klinikalla hyvissä ajoin, varttia vaille yksi. Ilmoittauduin luukulla ja meidät ohjattiinkin suoraan tutkimushuoneeseen. Käytin koirat vielä nopeasti vaa'alla. Ruuran paino oli noussut noin kilon. Laitoin jouluruokien piikkiin (vaikka se ei kyllä kovin herkästi ylimääräistä painoa kerrytä). Vos kävi myös puntarissa, painaen ruhtinaalliset 20 ja puoli kiloa :D Hän on köykäinen poika. Sen jos kenen kanssa ei kyllä tarvitse ylipainosta murehtia. Täytyykin nyt joka tapauksessa ostaa niille seuraavaksi vähän tuhdimpia lihoja, paitsi talven myös lisääntyvän energiankulutuksen (!!!) takia.
Hoitaja ajeli Ruuran mahasta karvat ja ehdittiin hetki odotella ennen eläinlääkärin saapumista. Koira selälleen kouruun (Ruura oli sitä mieltä että miTÄ TAPAHTUU SOS, mutta haluaisin ajatella, että on luottamus kunnossa, kun siihen se kuitenkin asettui kun sille puhelin) ja tutkimaan. Eläinlääkäri oli minuun päin selin. Hän sanoi jotain. En kuullut mitä. Hoitaja katsoi minuun kulmat koholla. Kysyin, että anteeksi, mitä oli?
"Se on tiine."
"Mitä??" "Juu, kyllä, tiine on." "Mitä!! Ei voi olla totta, apua, ihanaa, Ruura, meille tulee vauvoja!!" (joo en ollut ihan kauhean järkevä aikuinen ihminen siinä tilanteessa välttämättä, mutta siis apua)
Kysyin, voiko määrästä antaa arviota. "Useita", sanoi eläinlääkäri. "Vähintään neljä, todennäköisesti enemmänkin."
Aivan silmänräpäyksessä ja yhtäkkiä olin pakahtua riemusta. En muista, että olisin koskaan kokenut samanlaista puhdasta ilon ja onnen ja kiitollisuuden tunnetta eläinlääkärin vastaanotolla. En voinut lakata hymyilemästä ja varmaan höpötinkin ihan jotain kummia: apua, miten ihanaa, ei voi olla totta, meille tulee pentuja, ihan uskomatonta, apua!
Sitten alkoi viestien lähettely, mahdollisimman monelle uutisia odottavalle ilmoittelu (Niekon Suvi mukaan lukien). Ihmiset onnitteli, myötäeli ilossa ja toivottivat paljon onnea. Koko loppupäivän menin aivan uskomattomalla fiiliksellä. Se tasainen ilon ja onnen tunne vaan jatkui. Hyvä olo pysyi, teki monta pientä kotia koko olemuksen joka sopukkaan ja jäi sinne. Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että se on siellä edelleen, niissä pienissä sopukoissaan.
Nyt se jännittäminen vasta alkaakin! Ja niin paljon asioita, mistä pitää muistaa ottaa selvää ja mitä pitää muistaa hoitaa! Pitää muistaa ajoissa muuttaa Ruuran ruokintaa. Ja tehdä listaa asioista, mitä pitää muistaa hoitaa ennen synnytystä. Pitää mitata myös Ruuran normaali lämpö, että osaan alkaa seurata lämmön muutoksia. Ja pentulaatikko! Se me saadaan lainaan, se pitää hakea. Sain myös tässä ihan ohimennen sivuhuomiona uuden auton (joka on Annin vanha auto, ja jonka äiti osti niin halvalla, etten kehtaa edes kertoa), joten se helpottaa vaikka sitä pentulaatikon hakemista.
Kuva (c) Suvi Lehto
Kaikki on niin jännittävää. Samalla toisaalta ihan tajuttoman pelottavaa.
Toivon niin niin paljon, että kaikki menisi hyvin. Aion ja haluan kuitenkin juuri nyt pitää kiinni tästä onnentunteesta.
