Ruura

 BH Irokon Smooth Sensation

Kuva (c) Anni Rask

SCY Pedigree Database

Raisan kuolema oli minulle äärimmäisen raskas ja sydänjuuria repivä kokemus. Vaikka olin sanonut hyvästejä koiraystäville aiemminkin, ja aina se vaan tekee kipeää, niin Raisan menettäminen oli minulle poikkeuksellisen raskasta. Silloin mietin, että en koskaan ota enää collienarttua, koska kukaan ei voisi olla niin upea, kuin Raisa.

Olen kuitenkin oppinut, että kun koiraihmisissä on joskus "narttuihmisiä" ja "urosihmisiä", niin minä olen tällainen "narttuihminen", ja vaikka Benny ja Vos toivat päiviin iloa, rytmiä ja sisältöä äärimmäisen rankan menetyksen jäljiltä, aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että kaipasin silti jostain syystä narttukoiraa kotiin. Vos oli vasta kovin nuori, hätäiseen parivuotias, mutta se oli ollut kovin helppo pentu ja nuori koira, ja lisäksi mietin, että minulla oli jo koirakokemusta yhdeksän kotona asuneen koiran verran. Kaksi nuorta koiraa ei välttämättä olisi mikään katastrofi. 

Niinpä aloin katsella Johannan pentusuunnitelmia, ja itse asiassa varovasti kysyinkin Johannalle silloin kotiin jäänyttä nuorta merlenarttua. Johanna ei kuitenkaan tuosta koirasta halunnut luopua, ja niinpä jäin odottelemaan tulevia pentueita. Kävi kuitenkin niin, että Johannalle oli suunnitteilla vuoden 2019 lopulle pentue, jossa emänä olisi hänen oma kasvattinsa Neri (Irokon Better With Glitter) ja uroksena nahkavanhemmista syntynyt pitkäkarvainen Olli (Sandcastle's Poker Face). Kiinnostuin pentueesta kovasti, sillä vaikka se tuli erittäin tutulle kasvattajalle, oli isän puolen nahkasuku minulle huomattavasti vieraampi ja myös emän isän puolen suku oli hieman minulle vieraampaa. Tuntui erityisen hyvältä ottaa koiraa vieraammista suvuista tutulta kasvattajalta, jonka koiranjalostukselliseen kädenjälkeen pystyin luottamaan. 

Pentue syntyi, kaksi soopelinarttua, yksi trikkinarttu ja yksi soopeliuros. Kaksi muuta narttua olivat menossa myös pitkällä colliekokemuksella varustettuihin koteihin ja uros päätyi lopulta jäämään Johannalle itselleen. Toista soopelinarttua ottavan, ennestään itselleni tutun Johannan kasvatinomistajan (Susannalla on Raisan tytär) kanssa käytiin hyvin nopea keskustelu siitä, kumpi tytöistä tulisi kummalle. Nopea siksi, että Susanna halusi Ruuran siskon (josta sitten tuli Pihka) ja minä taas tietenkin Ruuran. 

Niinpä Johannalta lähdettiin pimeänä talvi-iltana ajamaan kohti Joensuuta pieni, äänekäs soopelityttö auton jalkatilassa.

Oikeasti sillä on pystyt korvat 💕
Kuva (c) Suvi Lehto

Ruura on ollut itselleni monessa suhteessa oppimisen paikka. Varmaan joka ikinen koira on, mutta jostain syystä juuri Ruuran kohdalla minulle tuli myös olo, että minun pitäisi oikeasti olla valmis oppimaan ja ottamaan uutta vastaan, enkä voisi vain itsepintaisesti pitää kiinni vanhoista opeistani kaikessa mahdollisessa. Osassa kyllä. En sanoisi, että Ruura on ollut millään tavalla vaikea. Se on vain ollut erilainen. Varsinkin Vosin kaltaisen todella helpon pennun jälkeen Ruura tuntui siltä, että siinä olisi ollut tekemistä enemmänkin. Ruuran ollessa pentu minulle tuli vielä lisäksi asumaan Bennyn aikuinen pentueveli. Silloin en vielä tiennyt, olisiko koira minulla viikon, kuukauden, vuoden vai loppuelämänsä. 

Ruura on hyvin tekeväinen, liikkuvainen, meneväinen ja ÄÄNEKÄS. Colliesta sanotaan usein, että se on ns. haukkuherkkä rotu, ja ehkä osittain jossain määrin voin allekirjoittaa tämän (olen varmaan osittain jo tottunut siihen näiden vuosien aikana ja ajattelen, että no koirat haukkuu, ei kai siinä ole mitään epänormaalia), mutta Ruurasta lähtee. Kakkoseksi haukkumisessa omista koiristani pääsee tälle listalle edesmennyt Bondi, joka herkästi haukkua paukutti kiihtyessään. Ruura kuitenkin haukkuu hyvin herkästi niin ilosta, epävarmuudesta, innosta, kiihtymyksestä... Milloin nyt mistäkin. Haukkumiseen itseensä olen lähtenyt puuttumaan, koska omat korvani eivät sitä yksinkertaisesti kestä, mutta kyllä siitä silti niissä tietyissä tilanteissa aina joku ääni lähtee. Olen monta kertaa Ruuran tähän astisen elämän aikana huokaissut syvään ja todennut, että kyllä siihen voi vaikuttaa, mutta ei siitä minun osaamisellani ainakaan koskaan täysin hiljaista saa. 

Mutta hei, sellainen se on. Olisi toisaalta myös outoa, jos se olisi yhtäkkiä ihan tosi hiljainen koira. Ääntely on jo aika iso osa sen persoonaa. 

Koska Ruura on ollut omaan käteeni hyvin erilainen koira, kuin aiempani, ja tullut minulle myös elämäni tietynlaisessa murrosvaiheessa, ei sillä ole juuri meriittejä harrastuksista. Olen sitä kyllä kouluttanut ja sen kanssa on reenattu. Se olisi varmasti pientä viilausta vaille valmis hakukokeeseen, se osaa tokon alokasluokan liikkeet ja myös avoimen luokan liikkeitä, se osaa tehdä pieniä, yksinkertaisia agilityratoja, ja harjoittelee myös keppejä (kontaktien opettaminen viisivuotiaalle koiralle, jonka kanssa ei olla menossa agilitykisoihin ei valitettavasti mahdu minun pirtaani), sen kanssa voisi varmaan käydä rally-kisoissakin. Ruuran kohdalla itselleni suurin haaste on mielentilassa. Ei sillä, että se olisi senkään suhteen mitenkään erityisen haastava koira, vaan en ole aiempien koirieni kanssa ihan mitenkään tuhottomasti mielentila-asioita miettinyt. Ruura nimittäin kyllä antaa välittömän palautteen, jos mielentila ei ole ihan just passeli ja se palautehan on yllättäen verbaalinen. Paitsi, että tällaista ei monissa tottelevaisuuspuolen jutuissa katsota kovin hyvällä, en haluaisi vain yrittää korjata oiretta vaan paneutua siihen, miksi koira kokee tarvetta siinä tilanteessa äännellä. Koska minulla on myös ollut samaan aikaan toinen ns. parhaassa iässä oleva harrastuskoira, ei ole yksinkertaisesti aika ja kapasiteetti riittänyt näiden kiemuroiden setvimiseen. 

Yleensä minua ärsyttää kun ihmiset sanovat, että tämä koirahan osaisi mitä vaan kun vaan joku jaksaisi sen kanssa tehdä. Ruuran kohdalla voin nyt jossain määrin kyllä kuitenkin todeta tämän. Siinä olisi kyllä ihan niitä palikoita, mistä rakennella, mutta kun eivät ole geometrisiltä muodoiltaan niitä suoralinjaisimpia ne palikat, niin niiden ääreen pitäisi malttaa ajatuksen kanssa istua ja lähteä katsomaan, että millainen torni niistä parhaimmillaan rakentuisi. 

Ruura on kuitenkin aivan huippukoira. Päivääkään en ole katunut, että olen sen hankkinut. Siinä on ollut omille koirakilometreille ihan riittävästi uutta oppimista ja haastetta, vaikka en ole edes vaihtanut rotua ja kasvattajakin on pysynyt samana. Pelkäsin, että sitten jos joskus vielä otan collienartun, vertaan sitä jatkuvasti Raisaan. Ruura on kuitenkin ollut alusta asti niin erilainen koira, että joskus vain havahduin siihen, ettei moinen vertailu ole tullut edes mieleeni.

Se on juuri tuollaisenaan erinomainen 💖