Arkikoira

Olen tämän postauksen tekemistä miettinyt jo pidemmän aikaa ja vähän pohtinut, onko sen vuoro juuri tässä välissä vai olisiko Bambu kaivannut ensin ihan kokonaisen kirjoituksen pelkästään itselleen. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että koska Bambulla on oma sivunsa tuolla ylälaidan välilehdillä siinä, missä muillakin (Muistoissa-osio on vielä tulossa, mutta tämä on tällaista asteittain etenevää hommaa), niin ehkä voin alkaa jo suoraan kirjoittelemaan erilaisista ajatuksistani tähän uuteen pieneen elämäntoveriin liittyen. 

Tätä kirjoittaessani Bambu on noin 8 kk. Ajatus tuntuu ihan hurjalta - se ei ole enää kovin kaukana kahdestatoista kuukaudesta eli kokonaisesta vuodesta! Bambu oli pikkupentuna samanlainen reipas touhuilija kuin pentuesisaruksensakin, mutta saattoi uusien asioiden kohdalla kaivata vähän muita enemmän rohkaisua. Mietin silloin, että onpa hyvä, että juuri tämä pentu tuntui omalta ja jää kotiin, koska uskoin, että minulla ei mene sen kanssa sormi suuhun, vaikkei se olisikaan se ensimmäisenä rämäpäänä joka paikkaan menevä pentu. 

Nyt kahdeksan kuukauden ikään mennessä Bambu ei ihan kauheasti rohkaisua kaipaa. Liekö se, että se on asustellut emonsa helmoissa ja sai pitää painikaverinaan vähän yliaikaa (ja oikeastaan edelleen) pentueen suurimman ja lähtökohtaisesti kaikkeen avoimesti ja reippaasti suhtautuvan Erhun ovat vaikuttaneet asiaan, mutta Bambusta on kuoriutunut tietyissä tilantessa jopa vähän öykkäri. Ei siinä määrin, että se olisi millään lailla ongelma (varsinkaan, kun koira on toden totta vasta kahdeksankuinen), mutta jossain määrin se minua kyllä huvittaa. 

Bambu on jäänyt pentueensa toiseksi pienimmäksi. Siinä missä Erhusta on kasvanut jo nyt emoaan isompi ja muut "isot tytöt" ovat pidempijalkaisia ja selvästi rotevampia ja muutenkin kookkaampia, Bambu on pienikäpäläinen, emonsa rinnalla pikkuisen näköinen, ei mitenkään surkea tai piskuinen, mutta minun silmääni pieni silti. Kiiskin kohdalla tämä oli odotettavissa ja uskoin vahvasti, että se tuleekin jäämään selvästi muita pienemmäksi, mutta Bambun kohdalla tämä oli pieni yllätys. Sen, minkä Bambu häviää koossa, se kuitenkin ottaa takaisin asenteessa. Se menee kaikkialle häntä pystyssä, etunenässä, kiinnostuneena ja jopa vähän asenteella. Menkööt vain, siitä se varmasti ajan ja harjoittelun kanssa tasoittuu. 

Bambussa on kuitenkin paljon tuttua. Se on minulle selvästi colliepentu. Se on tähän asti toiminut niin kuin aiemmatkin colliepentuni ovat hyvin pitkälti toimineet: syö hyvin, nukkuu paljon, riehuu, puree, nikertää, osaa myös rauhoittua. On hirveän kiltti, käsiteltävissä, mukautuvainen ja sopeutuvainen, omalla tavallaan varsin mutkaton, vaikka tietyissä tilantessa siitä lähtee ihan kamala ääni (odotan sille jonkinlaista äänenmurrosta), reipas, utelias, ihmisen koira. Tämä tuttuus on sen takia hauskaa, että Bambu on toden totta sukutaulultaan hyvin vahvasti nahkataustainen. Toki collie kuin collie. 

Mitä tulee ajatukseen Bambusta mahdollisena tulevaisuuden harrastuskoirana, niin ei varmaan tämän päivän pieneen harrastuskoiran muottiin mahtuisi hän. On liian kiltti. Ei huuda kuin syötävä, jos sen laittaa häkkiin tai portin taakse, ei pane taloa remonttiin, on karannut portista, mutta ei mitenkään systemaattisesti karkaile aina kaikista porteista tai syö itseään ovista läpi, seiso pöydillä (toki tähän ollaan myös ihan alusta asti puututtu hyvin mustavalkoisesti) tai ole muutenkaan mitenkään pitelemätön. Sellaisista koirista kai nykyään aika paljon tykätään, jos halutaan itselle uutta harrastuskoiraa...? Tai ei kai kukaan tykkää siitä, että koira vaikka syö itsensä ovesta läpi, mutta olen ymmärtänyt, että tällaisia kotona haastavia koiran ominaisuuksia pidetään "oikean työkoiran" merkkinä ja jotenkin siitä syystä myös ihan hyvinä asioina tulevia harrastuksia ajatellen. 

Bambu ei ole myöskään mikään raivokas lelulla leikkijä. Leikkii ihan hyvin minusta ikäisekseen, enkä ole mitenkään ihan kauhean systeemaattisesti leikkimisjuttuja sen kanssa myöskään opetellut, mutta ei varmasti ole mikään koko suun syvä puruote ja raivokas murina ja mitä näitä nyt on. Ihan innostuu jahtaamisesta, ottaa kiinni, repii, joskus ravistelee ja saattaa ehkä joskus vähän muristakin. Ruoka maistuu kyllä erinomaisesti, mutta on se joskus tehnyt senkin, että lähtee tutkimaan muita juttuja, jos tehtävä on sen mielestä vähän liian vaikea, eikä se jaksa keskittyä siihen. Tulee kyllä takaisin, kun vähän muistaa innostaa, mutta onpa kuitenkin. Reipas ja aktiivinen pentu se minusta on, enkä oikein muista aiempien koirieni pentuajasta ja niistä harjoituksista mitään, mutta jos vertaan Ruuraan ja Vosiin nyt, niin minusta Bambu on tietyllä tavalla matalatemperamenttisempi. Ei mitenkään "hullu". Juoksee se kyllä ihan lujaa, ja on yllättävän ketterä maastossa kovaa liikkuessaan. Siroista käpälistään huolimatta se on hyvin vakaajalkainen myös, ottaa Lumon tykinkuulamaiset lähestymiset juoksuleikeissä vastaan jotenkin niin, ettei lennäkään päistikkaa tantereeseen, vaan jatkaa juoksemistaan. Liekö paljon isomman Erhun kanssa säännölliset leikit auttaneet sitä hyvän tasapainon ja verrattain hyvän kehonhallinan kehittämisessä. 

Bambu on kuitenkin aika mutkaton arjessa. Sellainen "normaali" koiranpentu koiranpentujuttuineen. Jotenkin aika paljon siinä on kaikkea sellaista, mitä juuri tähän hetkeen ehkä kaipasin. Ei se todellakaan ole mikään katatoninen möllöttäjä, mutta ei myöskään mikään pitelemätön luonnonvoima. Se on saanut lisänimen Menninkäinen, osin pienen kokonsa, osin vähän hupsun, pörröisen ja homssuisen ulkomuotonsa takia. Se oli varsinkin pikkupentuna koko ajan jossain mudassa, sammalessa, hiekassa tai muussa luonnonaineksessa. Menninkäisominaisuuksia selvästi.

Toivon yleensäkin aina, että koirani olisivat tai niistä kasvaisi sellaisia arjessa mahdollisimman mukavia ja mutkattomia koiria. Sellaisia, jotka voi antaa käteen vaikka mitään koirista ymmärtämättömälle ihmiselle, ja he pärjäävät niiden kanssa hyvin. Sellaisia, jotka voi ihan huoletta ottaa mukaan mihin vain, koska mikäpäs niillä ollessa? Sellaisia, joihin voin luottaa ja jotka vastavuoroisesti voivat luottaa minuun. Tällaisia koiria minulla on ollutkin, oikeastaan Salsasta eteenpäin. Vos vielä menee siihen kategoriaan, mutta silläkin välillä nousee kierrokset eikä se oikein malttaisi vain pötkötellä, kun olisi aika paljon tärkeämpää TEHDÄ JOTAIN. Ruura on näiltä osin usein tavallaan levottomampi ja ottaa lähtökohtaisesti asoista enemmän kierroksia. Sitä olen paljon pohtinutkin, että minkä verran siitä on sisäsyntyistä ja mikä on itseaiheutettua, mutta joka tapauksessa tänä päivänä sen kanssa on äärimmäisen tärkeää itse ottaa syviä hengenvetoja, puhua, liikkua ja elehtiä rauhallisen määrätietoisesti, koiraa yhtään nostattamatta (esimerkiksi ruoalla), vaan ehdottomasti enemmän maadoittaen. 

Toivoisin siis saavani Bambussa takaisin sitä näiden nykyisten koirien edeltäjien mutkattomuutta ja tietynlaista tyyneyttä. Että kaikki ei olekaan jotain tehtävää tai suoritusta tai odotusta sellaisesta, vaan maailman voi kohdata ihan kaikessa rauhassa, vaikka olisi kiinnostunut ympärillä tapahtuvista asioista. Se, että se saattaa tarkoittaa vähemmän temperamenttista ja vähemmän näyttävää ja lennokasta tekemistä mahdollisissa koiraharrastuksissa, on yhdentekevää. Oma ajatusmaailmani on, että en haluaisi koiraa, joka kyllä loistaa harrastuksissa, mutta jolla on selkeitä puutteita arjen hallinnassa, kuten vaikkapa vapaanapidossa, odottamisessa ja sosiaalisuudessa (ja ei, sosiaalisuus ei tarkoita, että pitää olla kaikkien kaveri, mutta kenenkään kimppuun ei saa ampua tuosta noin vain, ja aina ensin olisi hyvä osata varoittaa, väistää ja vasta sitten tarvittaessa puolustautua, jos eivät ihmiset ole tässä kohtaa ehtineet puuttua tilanteeseen). 

Onhan tuossakin toki odotuksia. Ja todellisuutta on, että Bambusta loppuviimein kuitenkin kasvaa sellainen koira kuin kasvaa, tuen sitä itse niillä taidoilla ja kyvyillä, mitä minulla tällä hetkellä on, ja ne yhdistyvät sen omiin luontaisiin ominaisuuksiin. Tämä ei tarkoita, etteikö Bambun kanssa tultaisi mitään harrastamaan. En kuitenkaan ole vuosikausiin - jos todellisuudessa koskaan - ottanut mitään koiraa ensisijaisesti nimenomaan koiraharrastuksia ajatellen. Tehdään se, mitä jaksetaan ja mikä tuntuu hyvältä. 

Juuri nyt kuuntelen kaiuttimista eeppistä pelimusiikkia, Bambu ja muut koirat pötköttelevät kuka missäkin. On aurinkoinen syksyinen päivä. Kotona on rauhallista. Se on tosi hyvä. Se on tosi tärkeää. Koirat ei tee mitään. 

Jos menisin kilistelemään hihnoja eteiseen, olisi portilla varmasti useampi innokas mukaanlähtijä. Sekin on hyvä. Se on arkea. Minusta siitä on todella tärkeää voida tykätä, koska sitähän me eletään kuitenkin pääasiassa ihan joka päivä, hyvine ja huonoine hetkineen ja kausineen - koirat siinä mukana, arjessa.

Pieni Menninkäinen on tullut tervehtimään sinua, kiittää, että jaksoit lukea loppuun asti koko kuvattoman julkaisun ja toivottaa sinulle mukavaa ja hyvää oloa missä ja mihin aikaan juuri oletkin!