Vastoin kaikkia odotuksia

Rohkenen varmaan tässä kohtaa sanoa, että tämänkertaisen blogitekstini sisältö oli ainakin 1/3 syyllinen siihen, että päätin taas alkaa kirjoittamaan blogia aktiivisemmin. Ei siis todella ainoa syy, mutta yksi iso syy kuitenkin. 

Pääsi nimittäin käymään niin, että Ruura on astutettu. 

Nieko ja Ruura. (c) Suvi Lehto

Ja kun sanon "pääsi käymään", niin se pitää kyllä hyvin pitkälti paikkansa. 

Olin jo vähän varovasti luopunut toivosta sen suhteen, että saisin yrittää Ruuran pennuttamista itse. Oma elämäntilanne vaikutti siltä, ettei minun kannattaisi edes haaveilla koiran pennuttamisesta, ja koska Ruura oli jo täyttänyt viisi ajattelin, että pennut pitäisi saada muutenkin mahdollisimman pian, ettei Ruura olisi auttamatta liian vanha ensisynnyttäjä. Kaikki tuntui puskevan päälle voimalla, jota en oikein kokenut jaksavani kantaa. Nieko oli uroksena sellainen, jota olin miettinyt joskus aikaisemmin ystävän vinkistä, eikä vaikuttanut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta, mutta silloin kuitenkin mietin, että olisiko liian villi valinta kuitenkin aloittelevan kasvattajan ensimmäiseksi pentueeksi; sukutaulu olisi 3/4 nahkacollieita, ja soopeli-merle -yhdistelmästä voisi tulla kaikkia värejäkin, myös niitä soopelimerlejä. Ehkä ei kannattaisi haukata liian isoa palaa tällä tavalla. 

Kävi sitten kuitenkin niin, että tämä samainen ystävä otti minut mukaansa, kun lähti Lahteen Niekon kasvattajan ja omistajan Suvin luo Jucaides-kenneliin katsomaan itselleen aikuista, hiljaa uutta kotia etsivää collieta. Siinä sitten höpöteltiin, palluteltiin silloin Suvilla vielä olevia pentuja ja tutustuttiin tuohon kyseiseen aikuiseen koiraan. En siinä kohtaa vielä todella osannut arvata, mikä tapahtumaketju tästä lähtisi liikkeelle. Kun olimme jo tekemässä lähtöä, tuli Nieko puheeksi ja Suvi mainitsi sivulauseessa toivovansa, että olisi mukavaa saada se jalostuskäyttöön, koska se on kovin kiva koira. Minähän en tunnetusti osaa pitää suutani kiinni, ja näinpä avaisin sanaista arkkuani siitä, että noh siis itsehän sitä jossain vaiheessa ajattelin Ruuralle, mutta aloin sitten miettiä, että olisiko yhdistelmä aivan villi ja asia jäi sikseen. 

Tästäpä alkoivat sitten mietinnät, pohdinnat, keskustelut niin Suvin kuin Ruuran kasvattajan Johannan ja oman lähipiirini kanssa. Ensimmäinen reaktio minulla oli vetää tiukasti käsijarrusta: Hei, nyt. Ei tule onnistumaan mitenkään. Aivan liian hurjaa. Aivan liian nopeasti. Lempeän määrätietoisesti tämä oma lähipiirini sitten kuitenkin availi nyrkissä olevia sormiani sen kyseisen käsijarrun ympäriltä vakuutellen, että kaikki menisi ihan hyvin ja Sarianna jos ei nyt, niin milloin.

(c) Suvi Lehto

Yksi asia johti toiseen, kävimme ystäväni kanssa Lahdessa vielä uudelleen, hänen mukaansa lähti aikuinen koira ja minä pääsin näkemään Niekoa toistamiseen ja juttelemaan lisää Suvin kanssa. Tämän reissun jälkeen meni yksi (1) vuorokausi, ja Ruura aloitti juoksun. Morjens. Taas hapuilin käsijarrua; tämä tapahtuu nyt aika nopeasti kaikki, ehkä pitäisi odottaa kuitenkin vielä. 

Jotenkin siihen käsijarruun en sitten koskaan päässyt käsiksi kuitenkaan, ja ilmoitin Suville Ruuran ilmeisesti inspiroituneen Niekon tapaamisesta siinä määrin, että ei kokenut aikaa jahkailla asian tiimoilta enempää. Eipä siinä sitten kun laskemaan päiviä ja varailemaan progeaikaa reilun viikon päähän. 

Jotta asiat eivät kuitenkaan menisi liian helposti, niin sekä minuun että rakkaaseen Jose-ystävääni (jonka syytä tämä kaikki on) iski korona juuri sillä viikolla, kun Ruuran olisi pitänyt mennä progeihin. Ei ole todellista. Ei voi olla, että tämä kaikki kaatuu nyt tähän. Vaikka tottakaihan se kaatuu, koska ei tämän kuulu tapahtua minulle. Josen oli ollut tarkoitus lähteä meidän kanssa mukaan myös Lahteen (paitsi henkiseksi tueksi, niin kuskiksi, koska itselläni ei ole tällä hetkellä autoa). Ei kai siinä muuta, kuin se kuuluisa mietintämyssy päähän ja tuumimaan vaihtoehtoja. Iipu voisi käyttää Ruuran kuulemma progeissa. Jos siellä kävisi ilmi, että proget olisi astutuslukemissa, niin sitten mietittäisiin asiaa uudestaan. Sen verran hyvissä ajoin oltiin kuitenkin progeja ottamassa, että pieni toivo eli niiden olevan vielä riittävän alhaiset. Toisaalta kun Ruuralta pari vuotta sitten edellisissä pennutusyrityksissä oltiin otettu proge samoilla vuorokausilla, olivat ne niissä lukemissa, että astuttamaan lähdettiin heti seuraavana päivänä. Kiimat eivät kuitenkaan ole samanlaisia, ja tästä sain nyt itsekin kouriintuntuvan kokemuksen, kun kämmenet osin kuumeesta ja osin jännityksestä hioten odottelin tuloksia eläinlääkäristä. 

1,96 ng/ml.

Ei ole todellista. Mikä helpotus! 

Jose ilmaisi asian niin, että koska Ruura on kiltti koira ja näkee, ettei mutsi ole nyt kunnossa, niin ei nosta progeja vielä. Asiahan ei tieteellisestä näkökulmasta ole ihan näin, mutta otin tämän selityksen avosylin vastaan. Mikä helpotus! Progepäivänä minulla oli nimittäin edelleen lämpöä, ja illaksi nousi vielä kuumekin. Eläinlääkäri ehdotti uutta progea perjantaille, ja se varattiin. Perjantai saapui, alla oli yksi kuumeeton päivä (pientä lämpöä oli ollut torstaina edelleen, mutta ei enää kuumetta) ja nyt Josekin pääsi sitten mukaan eläinlääkäriin. Samalla otettiin Ruurasta myös verinäyte merlegeenitestiä varten, koska tottakai tällainenkin pikkujuttu tuli tähän vielä hoidettavaksi. Nyt proget olivat nousseet pykälää alle kymppiin, joten sovittiin, että lähdettäisiin Josen kanssa lauantaina ajelemaan kohti Lahtea. 

(c) Suvi Lehto

En suosittele toipilaana reissaamista kenellekään, mutta onneksi meillä ei ollut kiire eikä hätä, ja saatiin matkustella ihan omaan tahtiin. Räkäpaperia kului, samoin lämmintä inkiväärihauduketta, ja ääntäkin ehkä vähän ainakin teoriassa yritettiin säästellä. Joensuusta Lahteen matkaa tulee nelisen tuntia, ja välissä taidettiin pysähtyä pari kertaa. Perillä sitten majoituttiin Suvin luokse, juotiin vähän teetä ja syötiin välipalaa, ja kokeiltiin ensimmäisen kerran astutella iltapäivästä. Molemmat osapuolet olivat kyllä erittäin innokkaan ja halukkaan oloisia osallistujia, mutta heti, kun Nieko alkoi olla enemmän tosissaan, ilmaisi Ruura, että ei kiitos. Itsehän olin tästä tietysti heti hyvin allapäin, ja tottakai ensimmäiset uupuneet ajatukset olivat, että tehtiinkö me ihan turha reissu ja aika onkin väärä ja mitäs jos tästä ei tulekaan mitään. Koska eihän tämän kuulu tapahtua, ei minulle. Ruura oli vielä tiukahkon oloinen, joten sovittiin, että nukutaan kaikki yömme rauhassa ja kokeillaan seuraavana päivänä uudestaan. 

Lauantaiaamu valkeni, ja aamupalojen jälkeen tuumittiin, että josko käytettäisiin nuortaparia ensin vähän yhdessä kävelyllä, että Ruurakin vähän rentoutuisi itselleen vieraassa paikassa, jossa on myös paljon sille vieraita koiria (koirat olivat siis eri tilassa, mutta hajut ja äänet tottakai vahvasti läsnä). Niinpä otettiin Ruura ja Nieko matkaan, ja lähdettiin kohti asuinalueen laidalla sijaitsevaan pientä lepikkoa, jossa Suvi kuulemma ulkoiluttaa koiriaan usein. Oltiin tuskin päästy metsän puolelle, kun Nieko päätti ryhtyä tuumasta toimeen, ja ehkä noin kymmenessä sekunissa koirat olivat nalkissa. Oho. Siinä ei ihan hirveästi ehditty miettiä, että mitäs jos tänäänkään ei onnistu. Siellä sitä sitten kökittiin lähimetsikössä ja toivottiin, että kukaan ei sattuisi kulkemaan ohi. Laitoin Joselle viestiä, ja hän kiikutti minulle toipilaalle lisää vaatetta. 

Muistan, että minusta purkautui epäuskoisten "Onko ne nalkissa? Et oo tosissas!" -hokemien lisäksi myös hämmentynyt, helpottunut nauru. Ihan mahtavaa. Ihan mahtavaa! 

Meillä ei ollut viimeinen hätä lähteä ajamaan takaisin joten sovittiin, että otetaan vielä uusinta seuraavana päivänä, koska miksi ei. Kun on kerta tänne asti tultu ja majapaikkakin meillä on, niin varmistetaan nyt vielä. Maanantai oli käytännössä täysi uusinta sunnuntaista, ei mitään ongelmaa. 

Miksi nyt sitten halusin kirjoittaa tästä reissusta näin harvinaisen seikkaperäisesti? 

Vaikka olen ollut ennenkin parissa astutuksessa mukana, on tämä ensimmäinen kerta minulle, kun olen ihan itse astuttamassa omaa koiraani. Yrittämässä saada aikaan ihan ikiomaa ensimmäistä pentuettani. Tämä on minulle kokemuksena siinä määrin - erityisesti tunnetasolla - aivan uusi, ja siihen liittyy paljon erilaisia ajatuksia. Vaikka yrityksestä huolimatta tämä reissu ei kantaisi hedelmää, ja Ruura ei tiinehtyisi, on tämä silti ollut minulle kokemuksena aivan valtavan tärkeä ja osaltaan myös jotenkin korjaava. Se, että olen uskaltanut tähän lähteä tietäen, että kaikki ei välttämättä aina onnistu tai mene niin kuin suunnittelee, ja silti asiat voi mennä ihan hyvin. Jos tältä reissulta ei saataisi pentuja, niin ainakin on saatu niitä niin tärkeitä kokemuksia ja ehkä, kunhan oikeasti palaudun tästä kaikesta pystyn myös vähän pysähtymään itseni ääreen, huokaisemaan ja toteamaan, että "Hei huh minkä teit, mieti!"

Joku astuttelee koiria tuon tuostakin, se on aivan arkipäiväistä ja ehkä vähän pitkäveteistäkin. Jotkut suunnittelee pentueita ja heille on itsestäänselvää, että niiden toteuttamista päästään yrittämään, ja on varasuunnitelmat ja varaurokset katsottuna siltä varalta, että homma ei toimikaan. Kaikkeen ollaan varauduttu, suunnitelmia tehdään jo vuosia etukäteen. Tämähän olisi jollain tavalla ideaalitilanne! 

Minun tilanteeni ei nyt kuitenkaan ollut lainkaan tällainen, aivan kaikkea muuta. Ja siitä myös tämänpäiväisen tekstin otsikko. Olin koko ajan liikkeellä ajatuksella, että tästä ei tule mitään. Minulla ei ole varasuunnitelmaa, koska en yksinkertaisesti jaksa laatia sellaista. Tämä ei tule onnistumaan. Ei päästä ottamaan progeja. Ei päästä lähtemään Lahteen. Ei saada astutusta onnistumaan. Mutta mitä ihmettä...? Koska kyllä, tuntui jo pieneltä tai jopa keskisuurelta ihmeeltä se, että oltiin päästy projektissa näin pitkälle vaikka minusta tuntui, että kinnasin itse koko ajan kaikkea vastaan.

Minulla on ollut kennelnimi 20 vuotta. Sinä aikana en ole saanut aikaiseksi yhden yhtä pentuetta. Aina on tullut jotain, ja jossain siinä matkan varrella huomasin alkaneeni uskoa, ettei tämä polku ole minua varten. En oleta asioiden tapahtuvan itsestään, mutta tuntui, että en vain osannut koskaan tehdä asioita oikein. Lakkasin siksi tekemästä niitä lainkaan. 

Se, että olen päässyt tässä projektissa jos niin pitkälle, että olen oikeasti käynyt astuttamassa oman narttuni, on jo minulle ihan uskomatonta, vaikka en sitä vielä ehkä oikein ole sisäistänytkään. Tämä on pisimmälle mihin olen koskaan päässyt tämä haaveeni kanssa, jonka olin jo laskenut kuoppaan odottamaan ensimmäisiä lapiollisia multaa päälleen.

Tätä taustaa vasten voin nyt myös yrittää vähän avata, että miksi juuri Nieko. Miksi juuri tämä yhdistelmä. 

(c) Suvi Lehto

Kaikki lähti alunperin Josen ehdotuksesta, ehkä vuosi tai pari takaperin, en muista tarkalleen. 

"No entäs se Nieko?" 

Silloin muistan miettineeni, että eikö vaihtoehto olisi vähän turhan riskaabeli, sillä vaikka haluan itse mieltää itseni collieihmisenä, en pehko- tai nahkaihmisenä, niin tätä kahtiajakoa kuitenkin roduissamme edelleen tänäpäivänä erittäin vahvasti on. On ihmisiä ja kasvattajia, jotka mieltävät itsensä vahvasti joko pitkäkarva- tai sileäkarvaihmisiksi. Itse olen omistanut vain pitkäkarvaisia, mutta aina minua ovat kiinnostaneet myös nahkat ja toki onhan Ruura sukutaulultaan puoliksi nahka. Niekohan on paperilla pitkäkarvainen, muistaakseni itse asiassa jopa ensimmäinen pitkäkarvainen Suomessa, joka silloin aikanaan saatiin rekisteröidä oman karvanmittansa perusteella suoraan pitkäkarvaiseksi, vaikka se oli syntynyt nahkavanhemmista. Voin muistaa väärinkin, mutta ensimmäisten joukossa se ainakin oli! Ei se kuitenkaan muuttaisi sitä tosiasiaa, että sukutaulultaan se on hyvin vahvasti sileäkarvainen. Ei kai tuollaisella yhdistelmällä aloitteleva kasvattaja saisi aloittaa, eihän siinä olisi mitään järkeä, niinhän kaikki pitkään kasvattaneet ja kokeneet sanoo. 

Aikaa kului, ja minusta itsestäni tietämättä ajatus kyti. Minkä se vaati syttyäkseen oli nimenomaan tuo kohtalokas matka Josen mukana Lahteen katsomaan aikuista koiraa hänelle, ei suinkaan potentiaalista urosta minun nartulleni. Minulla oli edelleen hyvin sekavat ajatukset asiasta. Tietenkin, koska tämän ei kuuluisi tapahtua minulle. Tämän ei olisi tarkoituskaan onnistua. Niin sitten kuitenkin kerroin Suville enemmän Ruurasta. Suvi kertoi minulle enemmän Niekosta ja sen suvusta, ja osittain myös Ruuran nahkasuvusta. 

Nieko vaikutti minusta joka tapaamiskerralla ja Suvin lähettämien videoiden ja kertomien perusteella juuri nimenomaan kovin kivalta koiralta. Mutkattomalta, sosiaaliselta ja hyväntuuliselta. Siinä on jonkinlaista sellaista henkistä ja fyysistä vahvuutta, mistä pidän, mutta mitä en oikein osaa selittää ja minkä koin olevan myös tärkeä ominaisuus uroksessa, jota käytettäisiin Ruuralle. Se on minusta rodulleen ja sukupuolelleen tyypillisen vilkas ja aktiivinen, mutta Ruuraa tasaisempi ja maltillisempi silti. Lisäksi luonnetestin (ja myös arjen) perusteella se on koira, joka ei ole osoittanut lainkaan terävyyttä. Kaikki vaan alkoi tuntua enemmän ja enemmän siltä, että olen menossa ihan oikeaan suuntaan. Haparoivin askelin ja silmät sidottuina, mutta yhtä kaikki. Samaan aikaan kaikki tuntui ihan järjettömältä. 

Kerroin Suville rehellisesti, että minulla ei ole pitkän tähtäimen kasvatussuunnitelmia. Kerroin epävarmuuksistani ja siitä kenties absurdista, mutta minulle äärimmäisen todellisesta fiiliksestä, että tämän ei kuulu tapahtua minulle ja että olen vain ihan loputtoman onnellinen ja kiitollinen, jos onnistun löytämään kivalle nartulleni kivan uroksen ja saamaan aikaan kivoja pentuja. Koin, että minulla ei olisi varaa ajatella mitään muuta. Ei pyrkiä täydellisyyteen eikä takertua sellaisiin lillukanvarsiin kuten vaikka väri ja minkä mittaiset turkit pennuille mahtaisi tulla. 

(c) Suvi Lehto

Heppoiset perusteet aloittaa koirankasvatus, kenties - tai ei, ei aloittaa kasvatus, vaan yrittää saada aikaan ja kasvattaa yksi pentue. 

Tässä sitä nyt ollaan kuitenkin. 

Vielä ei siis tiedä, tuleeko meille pentuja lainkaan. Siinäkin mielessä kai kaikki tämä on vähän hupsua. Ei kai yhdistelmää pitäisi ilmoittaa ennen kuin voi olla varma, että pentuja on edes ylipäätään tulossa. 

Olen nyt kuitenkin päättänyt, että teen tämän omalla tavallani. Käyn asian läpi sillä tavalla, kuin se tuntuu minulle hyvältä. En pakota itseäni noudattamaan valmista kaavaa kuin niiltä osin, miltä se tietenkin täytyy tehdä. Voin myös rehellisesti myöntää, että nojaan tässäkin asiassa tällä hetkellä ja tulen varmasti nojaamaan läpi tämän kaiken aivan valtavan paljon toisiin ihmisiin, ystäviin. En minä ilman heitä kaikkia olisi ihan oikeasti päässyt edes tähän pisteeseeen asti. Jälleen kerran, ihan normaali vasemmalla kädellä tehtävä juttu monelle, mutta itselläni on tässä kaikessa panoksena pieni elämä. 

Katsellaan siis, mihin tämä seikkailu meidän vie ja mikä on lopputulema. Nyt ollaan joka tapauksessa tällaisella matkalla, ja jo ihan kaikki tähän asti koettu on ollut aika jännittävää.