Kolmeviikkoiskuvia ja kuvailuja

Rakkaat Kummajaiseni täyttivät viime viikon torstaina jo kolme viikkoa, mutta blogia en ole ehtinyt missään välissä mitenkään päin päivittää, koska tällä hetkellä yöuniani rajoitetaan samaisten rakkaiden Kummajaisten toimesta joltisestikin, joten silloin kun täällä ei ole joku kylässä, yleensä nukun tai vähintään lepään ja jossain välissä yritän esittää kykeneväni johonkin järjelliseen aikuisen ihmisen toimintaan. 

Ennen kuin tyypit ehtivät täyttää neljä viikkoa (joka on siis huomenna), julkaisen kuitenkin vielä jonkinlaisen jatkuvuuden nimissä nämä ihanat ja upeat kolmiviikkoiskuvat (näitä on vielä lisääkin!), jotka Suvi otti vieraillessaan meidän luona viikonloppuna 😍 Täältä pesee! 

Saria.

Kolmiviikkoispunnituksessa Saria meni painossa Raurusta ohi. Se on reipas ja tomera pieni koiran alku, leikkii muun muassa itseään aika paljon isomman Ryynin (kk. villakoira) kanssa muitta mutkitta. Saria on sitä mieltä, että häntä ei kyykytetä, ja sisarusten kanssa leikkiessä se on tulta ja tappuraa, jos meinaa jäädä alakynteen. Sariassa voisi olla "Ei heikkohermoisille" -varoitus mukana.

Darunia.

Itsenäinen seikkailija, josta isoimmat sisarukset saa hyvän tappelu(=leikki)kaverin. Darunia ei juuri viihdy syliteltävänä, mutta tulee välillä kyllä itse kiipeilemään jalkaa vasten ja syliin. Se ei vaan malta jäädä siihen pitkäksi aikaa. Ei yhtä tulisieluinen kuin Saria, mutta yhtä kaikki varsin topakka tyttö.

Ruto.

Rutolla oli pariviikkoisena jokin kiukkuvaihe (oikeasti siis ihan normaalia luonteenpiirteiden kehitystä), mutta se pääsee nykyään kiltteysmittauksissa jaetulle toiselle sijalle veljensä kanssa (toki myös ensimmäinen sija on jaettu). Siitä löytyy luonnetta ja temperamenttia, mutta se usein istuu ja killittää maailmaa tummilla pennunsilmillään, ja tulee sitten tervehtimään ihmistä iloisesti häntä heiluen. Kiipeilee mielellään.

Impa.

Sisaruksiaan pienempi ja suloinen Impa on monen suosikki. Tämä pikku taapertaja on kuitenkin vauhtiin päästessään hurja pieni tyyppi, joka osaa sanoa aika kovaa "HAU!", ja tänään viimeksi se kiskoi minua neuletakin liepeestä hurjasti muristen. Vauhtiin päästyään se sinkoilee hillittömiä spurtteja paikasta toiseen. Se myös kaatoi keittiön pienen portin ja tuumi, että no niin, nythän tästä pääseekin. Impa on kiltti, hyväntuulinen, viihtyy usein syliteltävänä ja myös helposti nukahtaa syliin (tai oikeastaan mihin vain). Sikeäuninen. Syö enemmän, kuin mitä ehkä oikeasti jaksaisi.

Nabooru.

Nabooru on kiltti ja tyytyväinen pikku tähtisilmä, jonka elämässä nukkuminen ja ruoka ovat erityisen korkeassa tärkeysasemassa. Erityisesti nukkuminen. Se on Impan tapaan unikeko, ja kun se keksi, että sohvan alle pääsee nukkumaan, on sitä ihan täysi työ pitää sieltä poissa. Heiluttelee iloisesti ihmisille häntää ja hakeutuu edelleen paljon ihmisten lähelle ja luo. Harvoin kiukuttelee "muuten vain", mutta sen kerran, kun kiukku ei meinannut laantua millään, liittyi siihen riisto sohvan alla nukkumisoikeudesta. Vaihtoehtoisen vastaavan pesäpaikan tarjoaminen lopetti kiukun kuin seinään.

Rauru.

Vaikka Saria menikin veljestään kolmiviikkoispunnituksessa ohi, on Rauru silti edelleen iso mötkylä. Ei kuitenkaan ole erityisen röyhkeä, vaan mitoittaa leikkinsä vastapelurin mukaan - Sarian ja Darunian kanssa voi olla vähän rajumpi, Impan kanssa taas ei tarvitse ottaa ihan niin tosissaan. Kun kaikki on hyvin, on Rauru iloinen, reipas ja tyytyväinen. Jos kaikki ei ole hyvin (yleensä nukkumaanmenokiukku), kertoo Rauru sen edelleen puolelle pitäjää, kunnes systeemi siirtyy lepotilaan kuin napin painalluksesta. Laajensi ensimmäisenä Kummajaisväen tutkimusmatkoja olkkarin ja aulan puolelta kylppäriin.

Nämä tyypit on edelleen aivan uskomattomia ja ihania ja rakkaita, ja niiden edesottamusten ja kehityksen seuraamisessa on jotain lähes taianomaista. Huomenna olisi vuorossa toinen matokuuri sekä neliviikkoispunnitus. Superjännittävää! Toivottavasti ehdin päivittää blogiin enemmän tarinoita jossain vaiheessa.

Kummajaiset kaksi viikkoa

Kaksi viikkoa elämään Kummajaisten kanssa, ja voi hyvänen aika mitkä kaksi viikkoa ne ovatkaan olleet! En jotenkin ehkä arvannutkaan, miten intensiiviseen pentukuplaan voi ihminen päästäkään makoillessaan pääosan päivästä pentulaatikon vieressä ja kaikkien menemisten ja tulemisten ja olemisten kulminoituessa pääasiassa kokonaan pentujen ympärille. 

Pennut ovat kasvaneet paljon, ja kehittyneet sitäkin enemmän! Sen lisäksi, että koko porukalla aukesivat silmät muutaman päivän ennen kaksiviikkoissynttäreitä, ovat ne ihan yhtäkkiä alkaneet kävelemään, haukkumaan, murisemaan, pikkuhiljaa kiipeämään ulos pentulaatikosta (SOS!) ja esimerkiksi pissaamaan itse?? Suurimman osan ajasta ne onneksi vielä viettävät pentupesässä, mutta kaiken varalta kyhäsin jo pentuaitauksen pesän ympärille ja siirsin oman lattiapetini pentulaatikon vierestä sohvaan, koska lattiapeti olisi jäänyt pentuaitauksen sisälle. Jahka pennut alkavat ihan systemaattisesti kiipeillä ulos pesästään, otan päätylevyn pois, ja pikkutyyppejä odottaa valmiiksi pissa-alusilla vuorattu pentuaitaus. 

Sen lisäksi, että pennuilta on jo useampaan kertaan leikattu kynsiä, ovat ne saaneet tietenkin jo ekan matokuurinsa kahden viikon iässä (tämä meni yllättävän helposti!), ja lisäksi päässeet maistelemaan kiinteää ruokaa jauhelihan muodossa, mikä oli alkuhämmennyksen jälkeen suuri menestys. Erityisesti Impa intoutui tästä uudesta ravinnosta valtavasti. 

On hassua seurailla, miten nuo pikkuotukset välillä vain istuvat jossain keskellä pentulaatikkoa ja tuijottelevat eteensä vähän hämillään. Ne myös ulvovat pienenpieniä ulvahduksia kun heräilevät, istuvat hetken ja toteavat, ettei Ruura ole pesässä. Tuo alkeistason ulvominen saakin Ruuran välittömästi paikalle tarkistamaan, mikä pienellä Kummajaisella on hätänä, ja yleensähän se on nälkä. 

Mitä Ruuraan itse asiassa tulee, niin se on ollut minusta ihana emo. Se pitää pesän ja pennut niin puhtaina, kuin suinkin kykenee, pitää pentuja silmällä, ja tuntuu myös jo tietävän, milloin pennut vinkuvat jotain ei niin akuuttia ja milloin niillä on oikeasti jokin emon huomiota kaipaava asia. Ruura on oppinut ottamaan myös rennosti, mikä on minusta myös tosi tärkeä ja ihana ominaisuus. Se rentoutuu imettäessään (kuten taitaa olla tavallista) ja joskus, aika usein, se kääntää päänsä etutissillä ruokailevan pennun päälle ja lepuuttaa sitä siinä silmät ummessa, silminnähden autuaana. Ruura on päässyt myös jo käymään pienillä puolen tunnin kävelyillä lähimetsikössä, koska se selvästi haluaa lähteä.

Murehdin monia asioita ennen pentujen syntymää, ja yksi niistä oli tietenkin Ruuran verrattain korkea ikä (5 v.) ensisynnyttäjäksi ja se, riittäisikö sillä maitoa ja olisiko se hyvä ja huolehtiva emo. Miten kiitollinen ja onnellinen olen, että pystyn nyt näkemään näiden huolien olleen turhia 💗

Sitten vielä tietenkin kaksiviikkoiskuvat teille, olkaa hyvät: 

Saria.
Alkaa painossa ottaa Raurua jopa kiinni. Näyttää kyljellään nukkuessaan ylhäältäpäin katsottuna mahansa kanssa edelleen pieneltä porsaalta.

Darunia.
Myös Darunia on alkanut osoittaa, että silläkin on mielipiteitä. Ei samalla tavalla hakeudu ihmiseen kiinni ja syliin asti kuin jotkut sisaruksistaan, mutta ottaa yhtä lailla mielellään vastaan silittelyt ja rapsutukset. 

Ruto.
Edelleen vikkelä ja olemukseltaan trikkisisaruksiaan ja Sariaa solakampi. Kiipesi ensimmäisenä ulos pentulaatikosta, ja on tehnyt sitä enemmän ja vähemmän systemaattisesti sen jälkeenkin.

Impa.
Edelleen puolet muita pienempi, mutta niin se kasvaa (omaan painoonsa nähden saman verran suhteessa muihin) ja ennen kaikkea kehittyy samaan tahtiin muiden kanssa. Impa oli ekojen joukossa avaamassa silmiään, ja samassa tahdissa on alkanut myöskin tapailla jalkoja alleen ja osaa myös jo pissata itse. Ainoa ero koon lisäksi muihin nähden on, että minusta se on muita pentuja jonkin verran hiljaisempi.

Nabooru.
Unikeko, joka sisaruksiensa tapaan suhtautuu kyllä ruokaan intohimoisesti, mutta on niin sikeä nukkuja, että sitä pitää välillä herätellä syömään. Viihtyy sylissä ja hakeutuu itse ihmiseen kiinni ja kiipeää syliin asti. Suvin mukaan tämä on nimeltään "iilimatogeeni", ja on kuulemma Niekon emän puolelle sukua tyypillinen ominaisuus.

Rauru.
Edelleen porukan isoin mötikkä, jolla on kilo mennyt jo kirkkaasti rikki. Rauru on pääsääntöisesti hyvin tyytyväisen ja leppoisan oloinen, mutta jos joku asia häiritsee sen autuasta koiranpentueloa sen verran, että kynnys ylittyy (esimerkiksi käsissä pitäminen vaikkapa sanotaanko valokuvaamista varten...), niin sen tietää kyllä koko taloyhtiö. 

Tässä vielä koko kööri!

Koen velvollisuudekseni muistuttaa, että tiedostan itsekin tässä kuvailevani näitä pentusia hyvin inhimillistävillä termeillä. Humor me and play along. Oikeasti olen kyllä tietoinen, että ovat vasta reilu kaksiviikkoisia koiranalkuja, ja paljon asioita niiden luonteesta on vasta pikkuhiljaa tulossa esiin. Saan tästä kuitenkin itsekin hieman hupia ja viihdettä 😄

Nyt vaikuttaisi olevan pentulaatikossa siihen malliin pikkuhiljaa heräileviä tyyppejä, että aletaan taas maistella päivän jauhelihoja. 

Ajatuksia agilitysta ja vähän muustakin

Vos pääsi eilen agilityreeneihin. Hain Ruuralle agilitypienryhmäpaikkaa viime syksyn pienryhmähaussa, mutta koskapa Ruuran pääasiallinen sijainti tällä hetkellä on pentulaatikko, niin pääsi Vos tuuraamaan sitä ryhmään. Tämähän on ollut Vosin osa agilityssa ennenkin. Ruuran agilitytavoitteista kirjoitan vähän myöhemmin tässä julkaisussa, mutta sitä ennen kertoilen vähän meidän reeneistä ja omia mietteitäni agilitysta 2020-luvulla. 

Posilla on agilityssa näennäisesti aina tosi kivaa. Se osaa tehdä hyppyjä ja putkia (voi pojat, että se osaa tehdä putkia!), ja teoriassa se osaa kiivetä A:lle ja puomille ja kiivetä sieltä ihan siivosti alaskin. Keinua ei olla ehkä koskaan kokeiltu, eikä sille oikeastaan ole tarvettakaan. Vos on myös jossain vaiheessa elämäänsä ilmeisesti oppinut, mitä tarkoittaa "Takaa, takaa, takaa!", ja suorittaa esteet silloin takaakiertona. Sinällään ei pitäisi olla yllättynyt, koska Vos on koira, jolle voi esitellä uudet asiat tuosta noin vain, kertoa, miten ne kuuluu tehdä, ja sen jälkeen Vos tekee. Jos se joskus tekee vähän väärin, niin ei se siitä lannistu. Eilen meidän radanpätkässä oli myös se A-este ja sanoin Ilonalle (jonka ryhmässä ollaan), että kyllä se sen tekee, vaikkei sille ole siihen koskaan mitään tekniikkaa opetettu. Ja kiipesihän se. Vaikutti jopa pitävän tehtävästä kovasti. Lisäksi opeteltiin rengasta, joka sekään ei aiheuttanut erityisesti harmaita hiuksia, vaikka rengas jonkun kerran halkesi ja Vos meni pari kertaa myös sen ali. Mikäpäs siinä! Oikea tapa tehdä löytyi myös. Lisäksi Vos teki pientä leijeröintiä (putkeen), ja oli siinäkin tosi taitava ja minä taas jälleen kerran niin valtavan iloinen tuosta koirasta ja siitä, miten se lähtee kaikkeen ajatuksella, että tämä on varmasti kivaa!

Vosilla sen liiemmin kuin Ruurallakaan ei kuitenkaan ole agilityssa erityisiä kisatavoitteita. Jos ikinäkoskaanmilloinkaan satuttaisiin vaikka joihinkin kisankaltaisiin menemään, niin ne olisi vain ja ainoastaan hyppyratoja. En ryhdy opettamaan (turvallisia ja järkeviä) kontakteja 5- ja 7-vuotiaille koirille. Enkä toden totta edes siis tee agilitya ajatuksella, että oltaisiin joskus lähdössä siinä kisaamaan. Minulle kelpaa vallan mainiosti, vaikka koirat hyppisivät nelivitosia rimoja eivätkä koskaan opettelisi kontakteja (kepit olisi hauska opettaa kyllä). Me tehdään agilitya ihan vain siksi, että se vaikuttaisi olevan koiristani todella hauskaa. Saattaisin itsekin innostua lajista, jos oikein siihen ottautuisin, mutta toistaiseksi tällaista syttymistä ja motivaatiota esimerkiksi kehittää itseään ohjaajana ei ole. Tai siis tottakai haluan sen verran kehittää itseäni ohjaajana, että meidän pilipaliagilitykin olisi mahdollisimman turvallista. Mutta ainakaan tällä hetkellä en koe lajin pariin suurta vetoa. 

Mutta hauskaa sen harrastaminen on! 

Tuhat vuotta vanha kuva Vosista, koska siitä ei
ole laadukkaita uusia kuvia, eikä yhden yhtä
agilitykuvaa. Kuva (c) Anni Rask.

Tämän takia oikeastaan alunperinkin hain Ruuralle agilitypaikkaa. Se tuntuu myös pitävän agilitysta, ja lisäksi meidän seurassa ei saa käydä treenaamassa agilitya vapaavuorolla, jos ei ole agilityn pienryhmäpaikkaa. Jos siis haluan tarjota koiralleni tekemistä, josta se nauttii, pitää minulla on ryhmäpaikka (mind you, agilitypienryhmäläinen saa kyllä mennä treenaamaan tokoa tai rallytokoa tai vaikka koiratanssia jos haluaa, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi reilua). Ryhmäpaikka hakuun siis. Paikka saatiin, ja niin saatiin myös Ruuralle pennut, joten Ruuran treenaaminen kyseisessä pienryhmässä joutuu nyt vähän odottamaan. 

Yksi syy, miksi en myöskään näe, että haluaisin tehdä agilitya nykyisten koirieni kanssa mitenkään kisamielessä on se, etten ole ollenkaan varma, onko nykyagility alkuunkaan sopiva laji niikään isolle koiralle kuin collie. Collien kuuluu olla nopea, ketterä ja elastinen koira, mutta agility on silti minkä tahansa koiran fysiikalle aivan todella raskas laji nykyisillä ihanneajoilla ja rataprofiileilla, jotka on tismalleen samat riippumatta siitä, onko koirasi pikkumini vai maxi. Tottakai riskejä on myös pienillä koirilla, mutta väitän silti, että mitä suurempi koira, sitä suuremmat ovat myös riskit agilityssa. 

Tämä on yksi syy, miksi en itse tällä hetkellä koe tavoitteellista agilityn harrastamista omien koirieni kanssa mielekkääksi, eikä minulla ole siinä suurta tarvetta kehittyä. Vaikka tehtäisiin agilitya ilman kisatavoitteita, haluan silti pystyä tekemään sitä niin, että se on koirilleni (ja itselleni) mahdollisimman turvallista, mutta silloin voin aika hyvin myös rakentaa juuri sen näköiset raamit meidän tekemiselle kuin itse haluan. Voidaan pitää estevälit riittävän pitkinä, tehdä vaikka vain viiden esteen ratoja, voidaan pitää hypyt matalampina kuin maxi-korkeuksissa, voidaan opetella kepit ja tehdä silti vain puolikkaita keppejä... Vaihtoehtoja on vaikka kuinka ja väitän, että se on silti koirilleni ihan yhtä hauskaa!

Ehkä jos jonain päivänä otan jonkun pienemmän koiran, voisin uskaltaa lähteä harrastamaan agilitya enemmän tosissani. Juuri nyt minusta on kuitenkin mukavaa tehdä sitä juuri näin. Plus että on tosi mukavaa olla koulutetussa pienryhmässä itselleni vähän vieraamman lajin parissa! PLUS että Vos tosiaan vaikuttaisi nauttivat agilityharjoituksistaan aivan valtavasti 😄 Tosin kuten sanottu, sillä on potentiaalisesti kivaa ihan missä vain. Se on myös tokoreeneissä aina valtavan iloinen! 

Kuva (c) Anni Rask.

Toko on tosin alkanut pikkuhiljaa maistua vähän puulta. Vosin kanssa sekin on tosi hauskaa, mutta lajina näen siinäkin koko ajan vähemmän ja vähemmän mielekkyttä ja järkeä. Ehkä näkökulma olisi erilainen, jos olisin vasta nyt lajin pariin hyppäävä harrastaja, mutta lajin vaiheita hieman nähneenä en oikein pidä suunnasta, johon toko on lajina menossa. Eräs tuttu koiraihminen kirjoitti ihan sivulauseena instatarinassaan, että arkitottelevaisuus ja kilpatottelevaisuus eivät enää ole nykyään sama asia, ja koiraurheilu on koiraurheilua, ja sillä on erilaiset vaatimukset, kuin arjen hallinnalla ja niin sanotulla yhteiskuntakelpoisuudella. Minusta se on vähän surullista. Jollain tavalla tästäkin asiasta on tullut monimutkaisempaa ja jollain tavalla kliinisempää. Minun nepsypääni jostain syystä näkee ja kokee asian jotenkin termillä "terävä" samalla tavalla, kuin vaikka teollisuuskeittiön metallinen pöydänreuna on kulmikas ja terävä, ja vaikka se on helppo pitää puhtaana, ei kovin moni haluaisi samanlaista keittiötasoa kotiinsa. Metalli mielletään ehkä aika epäkodikkaana, ja jollaina tavalla vastakohtana maanläheiselle. 

Menipä pohdinnaksi. Joka tapauksessa, on ihan tosi hauskaa vaihtelua tehdä jotain lajia vain siksi, että se on hauskaa ilman, että siinä olisi välttämättä mitään kilpailutavoitteita. On myös hauskaa tehdä lajeja, joissa on kilpailutavoitteita! Onneksi saa harrastaa useita eri lajeja 😄

Tällaisia tuumia tällä kertaa. Pentukupla on edelleen todellinen, mutta ehkäpä lukuisat vietetyt tunnit pentulaatikon äärellä alkavat vaikuttaakin jotenkin erikoisella tavalla positiivisesti miun aivotoimintaan ja ajatuksenjuoksuun...? Suurimmaksi osaksi päässä tuntuu aivojen tilalla olevan paksua kaurapuuroa, jossa lilluu irtonaisia ajatuksenpalasia, mutta näköjään sieltä jotain kirpoaa kuitenkin. Tämän tekstin kirjoittaminen tuntui jopa hieman siltä, miltä blogin kirjoittaminen tuntui vuosia sitten!

Ensimmäinen viikko

Eilen 6.2. Kummajaiset täyttivät viikon. 

Tuntuu aivan uskomattomalta, että ollaan eletty yhteistä elämää niiden kanssa jo kokonainen viikko! Ja miten, vaikka oma elämäni on viimeisen viikon rajoittunut hyvin vahvasti pentulaatikkoon tai sen välittömään läheisyyteen, on sen kaiken ympärille muodostunut kokonainen oma pieni maailmansa. Valehtelisin jos väittäisin, että kaikki on ollut pelkkää onnea ja auvoa. Koska ei ole. Olen murehtija luonteeltani ja tähän vaikuttaa tällä hetkellä tottakai erityisen paljon myös se, että olen uupumuskuntoutuja ja mielen hyvinvointi hakee vahvasti uomiaan. Tämä oli kuitenkin tiedossa. Nyt kun pysähdyn asiaa miettimään, niin siihen nähden ekasta viikosta on selvitty oikeastaan hämmentävän hyvin. 

En minä ihan yksin tähän olisi toki pystynyt. Suvin läsnäolo ja apu synnytyksessä ja ekojen päivien aikana oli korvaamatonta, asiaa pätkääkään liioittelematta. Lisäksi ekan viikon aikana läheiset ystävät ovat tulleet ovesta sisään, käyneet laittamassa ruokaa, siivonneet, valvoneet pentuja, että olen saanut itse ottaa päiväunia, käyttäneet Vosia lenkillä. Tätä kirjoittaessani tunnen jopa vähän liikutusta siitä, miten monelle tämä asia tuntuu olevan niin tärkeä. Nämä pienet koiranpennut ja niiden olemassaolo siis. 

Juuri nyt olen myös ollut tosi onnellinen ja kiitollinen siitä, että miulla on aikaa. Aikaa herätä yöllä katsomaan, onko pennuilla kaikki ookoo. Aikaa seurata niiden kasvua ja touhuja. Aikaa istua pentulaatikossa, silitellä Ruuraa ja tuntea pikkuruinen, lämpöinen koiranpentu jalkaa, kättä tai kaulaa vasten. Aikaa vain ihmetellä, että tämä kaikki on totta.

Toki samaan aikaan tiedostan, että takana on vasta ensimmäinen viikko, ja on paljon asioita, mitä voi vielä tapahtua ja toisaalta paljon, mitä pitää vielä hoitaa. Uusien kotien etsiminen ja löytyminen on tottakai samaan aikaan sekä mielenkiintoista, jännittävää että valtavan pelottavaa. Tiedättekö, miten tajuttoman rakas ja tärkeä voi olla jo viikon ikäinen koiranpentu? Joo, ovat toki nyt myös hyvin helppoja siinä määrin, että mönkivät pentulaatikossa sokeina ja kuuroina, ja oma isoin tehtäväni on varmistaa, että Impa pääsee varmasti syömään (vaikka kaiken rehellisyyden nimissä se kyllä pitää siitä kiitettävän hyvin huolta ihan itse), ja punnita pennut pari kertaa päivässä. Mutta silti. Nämä pennut olivat ihan uskomattoman tärkeitä ja rakkaita jo kauan ennen syntymäänsä, ja voi hyvänen aika miten paljon ne ovatkaan sitä nyt, kun ne oikeasti mönkivät tuossa, niiden personaallisuudet alkavat näkyä ja kun jokaisella on oma (työ)nimi.

Olen pohtinut ennenkin, että koirankasvatusta ei varmaan "saisi" tehdä tällaisilla isoilla tunteilla. Oikeasti pitäisi vain katsoa sukutauluja ja ominaisuuksia ja tulevia sukupolvia ja suunnitelmia niiden varalle. Ehkä niin. Mutta minkäs teet. 

Ensimmäisen viikon päällimmäiset ajatukset on olleet sen käsittäminen, että tämä kaikki on todellista. Juuri nyt pentukuplassa on hyvä.

Tässä vielä Josen kanssa otetut yksiviikkoiskuvat pikku-Kummajaisista syntymäjärjestyksessä:

Saria (bluemerlenarttu).
Kiukkuinen pieni porsas, joka ilmoittaa kyllä, jos jokin asia ei mene hänestä hyvin. 

Darunia (tricolournarttu).
Lunki ja rauhallinen, tumman naamansa ja ison ruhonsa kanssa karhunpentua muistuttava Kummajainen.

Ruto (tricolournarttu, valkoinen kuono).
Vikkelä ja tyytyväisen oloinen tyttö.

Impa (soopelimerlenarttu).
Kaikkein pikkuruisin, jo syntyessään puolet muita pienempi, mutta alusta asti reipas ja elinvoimainen. Impa ei turhia valittele. Se on tyytyväinen niin isompien sisaruksiensa tyynynä kuin peittonakin, ja etsii ruokaillessaan määrätietoisesti oman paikkansa ja pitäytyy siinä.

Nabooru (bluemerlenarttu, isommat mustat kuviot).
Nabooru on hyväntuulisen oloinen, ei lainkaan yhtä kiukkuinen kuin bluemerlesiskonsa. Hakeutuu itse paljon ihmisten viereen ja lähelle.

Rauru (tricolourpoika).
Pienen valaan kokoinen eläin. Raurua ei paljon maailma ahdista.

Tässä vielä koko kööri yksiviikkoispäivänään.

(En varsinaisesti fanita, miten blogger asettelee kuvat ja tekstin, mutta noin ne nyt on. Ehkä jaksan joskus paneutua asiaan enemmän.)

Niille, jotka mahdollisesti miettivät, mistä nämä pentujen työnimet on tulleet, niin tietenkin The Legend of Zelda -peleistä. Työnimet kyllä taisin keksiä vasta syntymähetkellä. Nimet eivät välttämättä vastaa alkuperäisten kantajiensa persoonia, vaan annoin ne syntymäjärjestyksessä siten, että ensimmäinen sai nimensä ekan Ocarina of Time -pelissä pelattavan temppelin "vartijan" (eng. sage) mukaan, toinen toiseksi pelattavan, kolmas kolmanneksi ja niin edelleen. Kiinnostuneille lisää täältä.

Koska täällä asuu myös Vos, niin kerrottakoon, että hän viettää aikaa olohuoneen (=pentulaatikon sijainti) ulkopuolella Lumon ja Ryynin kanssa, on ehkä vähän hämillään, mutta koskapa on sellainen hyvin tilanteisiin sopeutuva ja kiukkuisuudestaan huolimatta kiltti yksilö, tyytyy hän elämäänsä sellaisena, kuin se tällä hetkellä on. Vos pääsee kuitenkin viikonlopuksi Annastiinan luo yökyläilemään, ja se tekee sille varmasti todella hyvää 💗

Tervetuloa, Kummajaiset!

Keksiviikkoiltana 29.1. Suvi saapui Joensuuhun, koska halusi tulla mukaan synnytykseen ja arvioi sen ovulaatiosta laskettuna tapahtuvan to-pe-akselilla. Ajankohta olikin melko laserintarkka, sillä keksiviikon ja torstain välisenä yönä Ruura oli normaalia levottomampi. Se oli minusta käynyt kakalla tiuhempaan jo viimeiset pari viikkoa, mutta nyt uloste meni löysäksi ja koira halusi käydä ulkona melko tiuhaan. Lisäksi se pesi itseään todella vimmaisesti ja läähätti. Suvi sanoi, että näyttäisi siltä, että avautumisvaihe on alkanut. Hui. 

Yö meni levottomissa merkeissä, kun itse heräilin Ruuran raivokkaaseen pentupesän petailuun ja yhtä lailla voimakkaaseen putsailuun. Aamuun mennessä Ruura oli hieman rauhoittunut, mutta läähätteli edelleen ja oli vähän levoton. Ajattelin, että otan sen kuitenkin muiden kanssa aamupisulle mukaan ja että käydään ihan nopsa, lyhyt kävely. Oltiin kuitenkin hädin tuskin päästy kotipihasta pois, kun Ruura alkoi vinkua voimakkaasti. Kulki kyllä meidän muiden mukana, mutta oli selvästi vähän hätäisen oloinen. Käytiin meidän lyhin mahdollinen pisulenkki, joka kestää ehkä juuri ja juuri viisi minuuttia, ja Ruuran epätyypillinen ääntely ja levoton käyttäytyminen jatkui koko matkan. Takaisin kotiovella se oli jo todella levoton. Sisälle päästyään se meni minun lattiapedilleni ja alkoi taas lipsuttaa itseään. Laitoin itselleni aamupalaa ja tulin sen kanssa olohuoneeseen, jossa Ruura oli alkanut noin vuorokautta aiemmin majailemaan ja jossa meillä on myös pentulaatikko. Ruura käveli sängyltä luokseni ja Suvi sanoi jälkeepäin, että sillä oli siinä kohtaa jo ehkä selkä aavistuksen oudosti kaarella. Käytyään katsomassa minua ja todennäköisesti aamupalaani, se meni takaisin sängylleni, läähätti ja ponnisti ensimmäistä kertaa. Nyt se alkaa! 

Ohjattiin Ruura omaan pentupesään, johon se kyllä siirtyi ihan mielellään. Siellä se pesi, pyöri ja ponnisti tovin verran, kunnes ensimmäinen pentu pilkisti esiin ja siitä hetken päästä maailmaan saapui ihka ensimmäinen pieni Luminiityn collie, ensimmäinen pienistä Kummajaisista 💗 Tämä bluemerletyttö syntyi klo 10:02 ja vain neljä minuuttia sen perässä syntyi sille trikkisisko. Ainakin kaksi tyttöä, ihanaa! Puolisen tuntia myöhemmin syntyi valkokuonoinen tricolourtyttö (taas tyttö!) ja siitä vartin päästä selvästi muita pienempi merletyttö, joka kuivuessaan paljastui soopelimerleksi. Tämäkin pieni Kummajainen oli kuitenkin huomattavasti pienemmästä koostaan huolimatta alusta asti hyvin reipas ja ponteva.

Soopelimerletyttöä seurasi pidempi, noin tunnin tauko, joka päättyi sillä, että Ruuran hännän alle ilmestyi pienellä ponnistuksella musta möntti, jota Ruura lähti avaamaan, kuten aiempiakin pusseja, mutta möntin sisällä olikin vielä soopelimerletyttöäkin puolet pienempi musta tyttö, joka oli hyvin veltto ja eloton. Pennulta löytyi aivan pieni, äärimmäisen verkkainen syke, mutta se oli niin tavattoman pieni ja alikehittynyt, että vaikka sitä olisi yrittänyt elvyttää (mikä sekään ei olisi välttämättä auttanut), ei se olisi kovin kauaa selvinnyt... Pennussa ei ollut minkäänlaista liikettä eikä ääntä. Pieni Enkelipentu käärittiin haikein mielin pyyhkeeseen ja Suvi tuumi sen olleen niin pieni ja alikehittynyt, että se ei edes välttämättä röntgenissä näkynyt, korkeintaan jokin aivan pikkuinen kallo.

Melko pian Enkelipennun perään homma jatkui ja maailmaan saapui heti puolen päivän jälkeen taas yksi bluemerle, jälleen tyttö! Ruura oli päättänyt tehdä tyttäriä oikein urakalla, mutta en kyllä pahastunut tästä lainkaan. Noin parinkymmenen minuutin päästä tästä syntyi vielä yksi iso trikkipentu, joka olikin pentueen ainoa uros. Ensimmäinen pentu syntyi siis heti kymmenen jälkeen ja viimeinen ennen puolta yhtä. Kaikki kävi hämmentävän helposti ja nopeasti, pennut olivat soopelimerletyttöä lukuunottamatta hyvän kokoisia, ja kaikki hyvin pontevia.

Ensimmäiset Luminiityn colliet 💕 Kuva (c) Suvi L.

Olen itse edelleen hieman hämmentyneessä ja ehdottoman univajeisessa tilassa, mutta voi hyvänen aika että olen onnellinen. Synnytys sujui hyvin, Ruura ja pennut vaikuttavan voivan hyvin, Ruura on osoittautunut hyväksi emoksi, joka hoitaa pentujaan mielellään, pitää niitä puhtaana ja tuntuu pitävän niistä myös tarkkaa lukua. 

Nyt vain ihmetellään ja seurataan pentujen kasvua ja kehitystä, ja allekirjoittanut yrittää nukkua aina kun se on mahdollista. Univajeen takia myös blogipostauksen tekeminen on pitkittynyt, eikä tämä tekstikään nyt järin koherenttia ole, mutta tällä hetkellä tärkein tieto on, että emä ja pennut vaikuttaisivat voivan hyvin 💗 

Huomenna pennut täyttävät jo viikon (!!!). Toivon saavan silloin vähintään yksiviikkoiskuvat päivitettyä blogiin, jos en vielä kykene sen järkevämpään tekstintuotantoon. Hyvä idea lähteä kohentamaan omia kirjoitustaitojaan juuri tässä hetkessä, mutta ainakin osaan olla itselleni nyt ehkä riittävän armollinen!

Kuusi pientä Kummajaista 💗

Olen tässä itse ollut lähes koko viime viikon flunssan ja kuumeen kourissa, ja nyt olo alkaa olla pikkuhiljaa enemmän ja enemmän elon puolella. Niinpä siis blogikin saa nyt pienen päivityksen. 

Käytiin nimittäin Ruuran kanssa tiineysröntgenissä 24.1. ihan siitä syystä, että koska pentue on minun ensimmäiseni, haluan käyttää kaikki mahdolliset apukeinot mitä voin. Eläinlääkäri näytti meille kuvasta kuusi pientä kalloa ja pikkuruista rankaa 💕 

Ihan pian he syntyvät. Malttamattomina jo odotellaan, että päästään heidät viimein tapaamaan 💕

Posista ja koiraharrastuksesta

Nyt kun Ruura keskittyy vielä kolmisen viikko kasvattelemaan vatsaansa, voisin blogin aktiivoimisen (ja oman kirjoitustaidon kohentamisen) nimissä kirjoitella vähän Posista, ja siinä samalla vähän koiraharrastamisesta ja koiraurheilusta. Kun olen viimeksi blogia päivittänyt, Vos on ollut vielä tosi nuori, ihan alkutekijöissään. Nyt se on jo 7 (tai siis 3)-vuotias aikuinen koira, jonka kanssa on ehditty touhuta ja puuhastella kaikenlaista, vaikkei se jälleen kerran tuloksissa näy. Hän joka tapauksessa ansaitsee palstatilaa blogista  siinä missä Ruurakin. 

Vosin kanssa ollaan paitsi reenailtu tokoa ja käyty kokeissa (ja saatu viimein AVO1 ja päästään kohti voittajaluokkaa, jahuu!), on myös yllättäen lähdetty tutustumaan rally-tokon maailmaan. Minulla ei ole todella mitään rallya vastaan lajina, mutta se on tuntunut minulle aina kovin oudolta, vieraalta ja myös varsinkin lajin ollessa Suomessa vielä melko tuore koin, että sen ainoa funktio oli olla "helpompaa tokoa". Silloin mietin, että miksi kaiken pitäisi aina olla jotenkin helppoa, ja miksi ihmisiltä loppuu mielenkiinto ja into tehdä heti, kun pitäisi alkaa nähdä vähän vaivaa ja kun kaikki ei sen oman koiran kanssa sujukaan heti kuin tanssi?

Nykyään mietin, että kyllä miusta itse asiassa koiraurheilu saa olla paitsi kivaa, niin myös helppoa. Ja ei se rallykaan nyt sitten kuitenkaan ihan yksiselitteisen helppoa ole. Monille lienee isoin lohtu, että koiraa saa pitää koko suorituksen ajan alokasluokassa hihnassa ja sitä saa kehua suorituksen aikana (toko, take notes!), eikä sen tarvitse myöskään kyetä tekemään yhdessä muiden koirien kanssa mitään (kuten ryhmäpaikkaoloa: toko, DON'T take notes).

Rally-tokon säännöt tuntuivat minulle hirveän hankalilta. Mitä siellä kehässä nyt saikaan tehdä ja ei saanut tehdä ja missä kohtaa ja mikä ei saanut näkyä ja miten sen hihnan piti olla ja missä kohtaa sitä koiraa sai kehua ja milloin kannattikaan uusia ja... Minullehan on yleisesti ottaen aika haastavaa oppia esimerkiksi itselleni uusien lautapelien sääntöjä. En mieluummin pelaa isolla porukalla ekaa kertaa mitään, koska koen kamalan työlääksi yrittää opetella uusia sääntöjä vain sen perusteella, mitä sääntökirjassa lukee, vaikka pelilauta olisi siinä. Mieluummin katson itse muutaman pelikerran ja kyselen asioita, jotka itseäni askarruttavat ja sitten, jos siltä tuntuu, voin ehkä liittyä mukaan peliin. En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tietyissä tapauksissa uuden opetteluun liittyy jopa ihan suoranaista ahdistusta. 

Tämä pätee aika vahvasti myös koiraurheiluun. 

En mitenkään jaksaisi alkaa opetella uuden lajin uusia sääntöjä sääntökirjasta, ja yrittää niitä sitten yksikseni soveltaa ja miettiä. Onhan niitä rallyn alkeiskursseja, mutta itse olisin kaivannut vain sellaista rally-tokon sääntökurssia, jossa käydään läpi esimerkkien kautta säännöt, kyltit ja suoritusohjeet. Tämä siksi, että minulla sattuu olemaan koira (Vos), joka kyllä tekee mitä siltä pyydetään, ja tekee se jotain joka tapauksessa, osasipa se sitä tai ei. 

Vanha ja syksyinen kuva, kun ei meistä valitettavasti taida
oikein olla tuoreempia toimintakuvia. (c) Anni Rask

Nyt oltiin kuitenkin rallyn suhteen sillä tavalla onnekkaassa tilanteessa, että reenikaverit rohkaisi (pakotti) lähtemään Vosin kanssa kokeilemaan myös rallya. "Hyvillä tokopohjilla pääsette alokasluokan läpi ihan mennen tullen!" 

Enhän minä toki koiraani epäillytkään, vaan itseäni! Onneksi nämä samaiset mahtavuuden reenikaverit sitten alkoivat luotsia meitä rallyn saloihin, opettivat, mitä alokasluokan kylttejä on ja miten niitä suoritetaan, ja pääpuolin sen mitä radalla saa, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä. 

Seuraaminen sattuu olemaan Vosilla melko vahva liike, toki ainakin toistaiseksi vain sillä vasemmalla puolella, ja rallyhan on hyvin vahvasti seuraamista erilaisten välitehtävien muodossa. Vosilla on hyvä takapään käyttö ja se osaa myös peruuttaa kiitettävästi. Niinpä sitten ennen kuin oikein tajusinkaan, oltiin ilmoittauduttu meidän ekaan rally-kokeeseen ja vielä koepaikalla kavereiden kesken käytiin läpi sääntöjä ja kylttejä. En ole kisajännittäjä, mielestäni jännitän ihan normaalin verran, jos sellaista määritelmää on olemassa. Sinne sitä sitten mentiin Vosin kanssa ihan uutta juttua kohti, käveltiin rata läpi ja aloitettiin uuden lajin parissa 98/100 pisteen suorituksella. Huh! Kyllähän se tuollainen motivoi jatkamaan.

Kyseinen koe sattui olemaan samalla myös meidän seuranmestaruus, mikä siinä sitten sattumalta samalla alokasluokasta Vosin kanssa napattiin. Sain palkinnoksi kotiseurassamme kovin halutun seuranmestaruusmukin. Hulvatonta ja absurdia! Pakkohan ne kaksi muutakin hyväksyttyä tulosta olisi nyt sieltä alokkaasta saada. Suoritus on varmaan videolla, mutta en ole näköjään ladannut sitä YouTubeen. Rehellisesti sanottuna en muista siitä oikein mitään, paitsi että oli tosi jännää ja että Vos vaikutti tapansa mukaan iloiselta!

Seuraaviin kokeisiin mentiin sitten kolmen kuukauden päästä, ja siellä taas vähän opittiin uutta ja tein ekaa kertaa myös uusimisen, kun tiputin kyltillä hihnan, enkä ollut varma, hylkäisikö se koko kyltin vai koko radan vai mitä tapahtuisi, joten paniikkiratkaisuna päätin sekunin mietinnän jälkeen uusia. Pari muutakin juttua sieltä tuli, mutta koska sitäkään videota en ole laittanut YouTubeen, niin en muista, että mitä. Näin hyvin sitä on ihminen kärryillä. Hauskaa oli sielläkin kuitenkin, 88/100 p., ja ALOHYV. Jee, toinen hyväksytty tulos!

Seuraavat kokeet olisivat jo parin viikon päästä, hauskasti meidän muuttopäivänä ja siinä piti vähän tuumia ja miettiä, että miten saataisiin homma järjestymään. Kyseessä olivat lisäksi piirinmestaruuskokeet, johon oltaisiin kovasti tahdottu joukkuekisaan. Saatiin homma järjestymään, ja oi, kyllä taas vaan kannatti lähteä. Koulutustunnus RTK1 saatiin niinkin vaatimattomalla tuloksella kuin 100/100 p. Voi Viljami!! Mutta olihan se kyllä kaunista menoa, ja rata oli hyvin vahvasti seuraamista ja käännöksiä eli juuri meidän vahvuuksia. Siitä löytyy myös video!

RTK1 Posi! (c) Britta Henriksson

Joo, RTK1 on varmaan monille ihan läpihuutojuttu. Minulle se taas oli jonkinlainen osoitus siitä, että hitsi kun tämän koiran kanssa onkin kiva tehdä jopa tällaisia asioita, joiden kanssa itse olen vähän epämukavuusalueella! Ja joo, tässä hommassa oikeasti massiivista roolia pelasivat myös nämä aivan ihanat reenikaverit, jotka tsemppasivat, kannustivat, valmensivat ja opettivat. En mie olisi omineni edes ryhtynyt koko hommaan. Nyt tuntuu, että RTK1 tuli ihan tuosta noin vain!

Jos minulla vaan on rahaa, aikaa ja meillä molemmilla terveyttä, niin toivoisin meidän voivan jatkaa jo heti ensi vuonna rallyn parissa. Voihan se olla, että hurahdankin lajiin ihan täysin, ja myönnän, että rallyn pienimuotoinen harjoittelu (ehkä viisi reeniä ennen ekaa koetta??) toi mukavaa vaihtelua tokon rinnalle. 

Seuraavassa osiossa lyhyttä pohdintaa (mielen)terveyshaasteiden vaikutuksesta muun muassa omaan koiraharrastamiseen. Skippaa, jos ei oo sun juttu.

En aina ymmärrä, mistä ihmiset repivät aikaa ja ennen kaikkea energiaa tehdä koirien kanssa lajitreeniä jopa monta kertaa viikossa. Nykyään kuitenkin ymmärrän, että meillä kaikilla ei ole samaa määrää samoja luskoita (lusikkateoriasta lisää täältä) käytössämme, ja kun ymmärrän hieman paremmin nykyään myös omia mielenterveydellisiä haasteitani - joista osan kanssa olen elänyt esim. öö koko tähänastisen elämäni - ymmärrän samalla paremmin sitäkin, että kaikki asiat eivät aina ole pelkästään tahtotilasta kiinni. Minun koirilleni ei kerry harrastuksista komeita tittelirivejä, koska juuri minulla ei ole riittävästi niitä resursseja ja voimavaroja, mitä sellainen kaipaisi (eikä myöskään rahaa käydä määrättömästi vaikka niissä kokeissa tai näyttelyissä). Se on sääli oikeastaan vain siinä mielessä, että minun koirani tulevat olemaan aina muun maailman silmiin hyvin keskivertoja, vaikka niissä voisi oikeasti olla ominaisuuksia jonkun kykenevämmän käsissä paaaaaaaaaaaaljon enempään.

Minulle koiraurheilu ei ole yksinomaan voimauttavaa ja akkuja lataavaa ja palauttavaa, vaan se vaatii myös tietyn määrän niistä päivän lusikoista. Jos herään aamuna, kun minulla on käytetävissäni kolme lusikkaa, niin ei silloin todellakaan mieti, että mitäs sitä tänään reeneissä tehtäisiin. Silloin noustaan ylös, käytetään koirat ulkona, ehkä syödään, ehkä käydään aamupesulla ja vietetään loppupäivä sohvalla tai tietokoneella tekemättä oikeastaan mitään. Tottakai ihan terveilläkin ihmisillä on päiviä, kun ei vaan jaksa, mutta (mielen)terveysongelmaisilla on taas oman kokemukseni mukaan niin, että joskus on onneksi myös niitä päiviä, kun jaksaa, joskus enemmän ja joskus vähän paremmin kuin viimeisen kolmen viikon aikana. 

Paluu takaisin perinteisempään koirablogisisältöön. 

Posin kanssa tottelevaisuusjuttujen tekeminen on joka tapauksessa lajista riippumatta yleisesti ottaen hauskaa. Sen kanssa on myös aina mukava kokeilla uusia juttuja ja tehdä vähän sitä paljon varoiteltua oikomista reenaamisessa, koska se suhtautuu yleisesti ottaen kaikkeen uuteen suurella ilolla ja innolla. Jos se ei jotain osaa, niin en todella sitä siitä moiti, vaan kehun yrittämisestä ja helpotan tehtävää. Vosin kanssa on oikeastaan hyvin vahvasti taas tullut se aito ilo myös koiraurheiluun. Ei sillä, ettei edellisten koirien kanssa olisi ollut hauskaa, mutta olin silloin hirveän tulosorientoitunut, ja moitin itseäni jatkuvasti siitä, kun emme pääse tavoitteisiimme harrastuksissa enkä ollenkaan ymmärtänyt, miksi näin oli. Tottakai sellainen syö ihan hirveästi. 

Oikeastaan jo Raisan kanssa opin sitten viimein päästämään tavoitteista myös irti, Bondilla ei tuossa vaiheessa enää mitään harrastustavoitteita ollutkaan (se vietti jo suurimman osan ajastaan vanhemmillani), ja Bennyn kohdalla harrastustavoitteet olivat olleet alusta asti jo hyvin matalat. Niinpä Vos pääsi jatkamaan tuolla samalla linjalla, ja jossain tuossa välissä konkretisoitui itselleni myös tietynlainen elämänfilosofia, joka oli kyllä ollut koko ajan totta, mutta jota en oikein ollut kuitenkaan ihan täysin tiedostanut: ei minulle tule eikä ole yksikään koira koskaan tullut ensisijaisesti harrastuskoiraksi tai koiraharrastuksia ajatellen. Haluan arkeeni ja muuhun elämääni sopivan koiran, ja harrastukset kulkevat siinä mukana sellaisina kuin kulkevat. 

Harrastuksia ajatellen on kuitenkin hauskaa tehdä suunnitelmia, sillä arjessa saa pääsääntöisesti aika vahvasti määritellä itse omat raaminsa sille, miltä koiran kanssa oleminen ja tekeminen näyttää. Harrastuksissa pääsee taas testaamaan jonkun muun (koeohjeiden) asettamia raameja. Se kai niissä on tai pitäisi olla se koko pointti. Haluan kannustaa ihmisiä koiraurheilun pariin myös seuraavista syistä: 

• Se opettaa valtavan paljon paitsi omasta koirasta, myös koirasta lajina, mikä taas auttaa tarjoamaan omalle koiralle mahdollisesti laadukkaampaa elämää myös arjessa. 
• Se lujittaa koiran ja omistajan välistä suhdetta olemalla hauskaa yhdessä tekemistä oman koiran kanssa myös ilman sen suurempia tavoitteita.
• Niiden parista löytyy paljon samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa keskustella nimenomaan koiriin liittyvistä asioista ja siinä vahingossa myös uusia, ihania ystäviä, joiden kanssa saattaa olla paljon muutakin yhteistä 💗

Siinäpä olisi taas kerrontaa ja pohdintaa tuokioksi. Tämän postauksen myötä toivotan samalla paljon hyviä asioita ja onnellisia kohtaamisia alkaneelle vuodelle kaikille lukijoille koiraystävineen!