Lokakuun muutokset

Meillä oli tuossa syys-lokakuun vaihteessa sellainen vähän suurempi elämänmuutos, että muutettiin uuteen asuntoon. Edelleen samoilla premiiseillä asuvat myös Anni, Lumo ja Ryyni, mutta nyt meillä on noin 20 neliötä vähemmän sisätilaa, eikä lainkaan omaa pihaa, vain pieni parveke (joka on vielä laittamatta). Asunto on luhtitalon toisessa kerroksessa, eli joudutaan ulkoiluihin lähtiessä kulkemaan jopa yhdet raput, joskaan ei onneksi ole kerrostalojen kurjia, kaikuvia ja liukkaita rappukäytäviä. Vaikka meidän koirille nämä asiat eivät onneksi ole mikään ongelma, koen itse oloni niissä hankalaksi ja ahtaaksi. En sano, ettei kerrostaloelämä sovi koiran kanssa elettäväksi, mutta yksi koira on siinä suhteessa hyvin eri asia kuin viisi koiraa - nuo meidän nykyisen asunnon yhdet, kiviset portaat mennään alas suhteellisella vauhdilla. 

Vaikka muutos voi kuulostaa aika hurjalta ja monelle ehkä jopa kurjalta, olen ollut suorastaan vähän yllättynyt, miten mukavasti paitsi minä itse, myös koirat on suhtautuneet tähän uuteen asumismuotoon, enkä itse esimerkiksi mitenkään päivittäin ajattele, että olisipa oma piha. Oma, edes pienikin piha olisi tottakai aivan ihana, mutta heti asunnon vierestä lähtevät metsäiset lenkkipolut ja pururata, eikä kuitenkaan asuta edelleenkään missään ydinkeskustassa. 

Eräs pieni, mutta samalla iso ja todella yllättävä tekijä tähän kaikkeen on kuitenkin liittynyt. 

Kävin ensimmäistä kertaa katsomassa postin, kun olimme ehtineet asustella uudessa osoitteessa noin kaksi viikkoa (joo, muutto vei vähän kaikenlaista kapasitettiä, vaikka sujuikin hyvin). Postilaatikossa oli se varmaan kaikkien koiranomistajien pelkäämä lappu: naapuri ilmoitti, että koirat haukkuvat ja ulvovat jäädessään yksin kotiin. 

Tuntui, kuin maa olisi tippunut jalkojen alta. 

Varmaan on tapahtunut joku virhe. Ei meidän koirat huuda yksin jäädessään. Ne jäävät (Ryynin joitain poikkeuksia lukuunottamatta) kotiin hiljaa, ja ovat hiljaa, kun tulemme takaisin. Tavallisesti ne reagoivat vasta ulko-oven avaamiseen haukkumalla, ja hiljenevät kiitettävästi, kun niitä käskee. Edelliset naapurit eivät koskaan maininneet, että koirat olisivat huutaneet (edelleenkin, Ryynin pentu- ja junnuaikaa lukuunottamatta, ja silloinkaan eivät olleet mitenkään pahana asiasta, vaan halusivat vain, että tiedämme). 

Mutta ei tässä rapussa asu muita koiria. 

Olo oli ihan kamala. En ole reilun kahdenkymmenen vuoden aikana koskaan omistanut koiraa, jolla olisi ollut yksinolojen kanssa mitään haasteita (pentuaikaa ei lasketa, koska silloin asioita vasta opetellaan). Kymmeniä kysymyksiä alkoi heti pyöriä päässä ja menetin asian tiimoilta tietenkin yöuneni. Seuraavana päivänä avauduin asiasta Tiialle, joka sanoi, että heillä olisi Velhon pentuajoilta peräisin oleva kamera joutavana ja että voitaisiin saada se lainaan. Hain kameran saman tien, ja tutkimusmatka koirien (tosin vain minun koirieni osalta, Anni ja koiransa ei olleet kotona) yksinoloihin alkoi lähes saman tien. 

Yllätys oli melkoinen kun kävi ilmi, että huutaja on Ruura. 

Mutta se ei suinkaan huuda minun perääni. 

Se huutaa Bambun perään. 

Tämä on asia, jota en TODELLA ollut osannut ennakoida siinä, että koirani tekee pennut ja yksi pennuista jää kotiin. Kyllä, Bambu on Ruuralle tosi tärkeä, se pesee sitä edelleen joka päivä, nikertää sen turkkia ja tietää kyllä, missä papsukainen milloinkin menee, vaikka toisaalta se myös komentaa sitä tarvittaessa (tosin yleensä heti perään menee kertomaan, ettei emoäiti ole oikeasti ihan kamalan vihainen). Mutta että se oikeasti ulvoo Bambun perään, kun se lähtee talosta, oli kyllä melkoinen yllätys. Asiat olivat ihan hyvin, kun ne jäivät Bambun kanssa kahdestaan makkariin portin taakse, ja lähdin Vosin kanssa pois kotoa. Hetken katsoivat portilla perään, ja menivät sitten sängylle pötköttämään.

Ensijärkytyksestä toivuttuani olen sitten todennut, että no eihän se nyt ole sitten kuin harjoitella. Toisaalta helpompi näin, että koirille ihmisen lähteminen ei ole niin paha juttu, kuin nimenomaan toisen koiran lähteminen. Tai helpompi ja helpompi, mutta kuitenkin. 

Vos nyt ei onneksi ole aloittanut mitään tällaisia uusia, ei niin miellyttäviä käytäntöjä tässä uudessa osoitteessa, mistä olen kyllä jälleen valtavan kiitollinen 💕Se on kyllä painonsa verran kultaa ja hopeaa. 

Kenäkäänyle.

Arki alkaa nyt vasta noin parin viikon täällä olon jälkeen pikkuhiljaa ns. normalisoitua. Uudet rytmit alkavat pikkuhiljaa muotutua, uudet lenkkireitit (vaikka ovat kyllä vanhoja tuttuja) muodostua, ja koska halli on niin hävyttömän lähellä, tulee kenties käytyä aktiivisemmin myös vapaavuoroilla. Toivottavasti. Koiria pitäisi kuulemma jotenkin kouluttaa, että ne oppisivat asioita. Erikoislaatuista. 

Myös oma hyvinvointi on kuitenkin nyt korkealla tärkeysjärjestyksessä, ja jos se edelleen tarkoittaa koirille vähemmän suunniteltuja treenejä, niin olkoon sitten niin. Ei se minua hierrä. Ehkä minun aktiivisimmat koiraharrastusvuodet on jo takanapäin, tai ehkä ovatkin vielä tulossa. Kuka tietää. Kun nyt pikkuhiljaa saisi tämän kuulansa kuntoon. Vaan sitä kun ei voi kiirehtiä.

Vaikka toisaalta, esimerkiksi maastolajien osalta meillä on kyllä ollut aktiivisin kesä vuosiin! Heinäkuuta lukuunottamatta ollaan käyty reenaamassa hakua käytännössä joka viikko. Miusta alkaa oikeasti tuntua, että nyt jos vaan malttaisin talven tehdä asian eteen töitä, niin miulla voisi viimein olla tottiksia myöten koevalmis hakukoira ensi koekaudelle. Tämän syksyn reeneihin Ruuralle kuuluu ehdottomasti esineruutu, koska miusta tuntuu, että siinä on vielä paljon tekemistä (miten esimerkiksi saada koiro oikeaan moodiin heti kättelyssä, ettei sen tarvitsisi ns. juosta löysiä pois ennen varsinaista työskentelyä; ajatuksia on, mutta pitäisi päästä reenaamaan), ja lisäksi haluan vielä hioa ilmaisua, ja saada tottiksen valmiiksi. Haluaisin käydä Ruuran ekan (ja mahdollisesti ainoan) pk-kokeen A-tottiksella, koska esteet ja laukaukset eivät ole sille lähtökohtaisesti ongelma, ja noh, B-tottis on valitettavasti minusta ihan äääääääääääääärimmäisen pitkäveteinen. Tästä aiheesta voisin avautua, mutta jääköön toiseen kertaan.

Ruura ehti tehdä tällä kaudella ihan pari kertaa jälkeä. Ekalla kerralla olosuhteet olivat jokseenkin surkeat. Lähdin metsään aivan extempore yksikseni, oli kuuma, metsä oli kuiva ja täynnä paarmoja ja Ruura aivan kamalassa mielentilassa, kun tietenkin otin mukaan myös Bambun, joka teki tuolloin elämänsä ekat keppiruudut ja alkeelliset jäljet. Tämän ekan jäljen (joka saatiin sitten kuitenkin viimemetreillä muistuttamaan jollain tavalla vähän jo oikeaa jäljestämistä) ja seuraavan välillä oli noin kolme kuukautta, mutta se toinen jälki menikin sitten hämmentävän hyvin?? Jälki oli vieraan (=Tiian) tekemä, melko lyhyt eikä kovin vanha, mutta Ruura ajoi sen ihan tosi hienosti, 5/6 keppiä nousi, ja Ruura teki tosi hyvällä mielentilalla töitä. Olosuhteet olivat myös paremmat. Tekemisestä jäi todella hyvä mieli, ja suorastaan kipinä tehdä enemmän. Mistä oi mistä repiä aika ja energia kaikkien näiden asioiden reenaamiseen 😅 

Bambu pääsi tuon yhden epäonnisen ensikerran jälkeen tekemään ihan pelkkää kepin etsimistä heinikosta meidän kasvattitapaamisessa (💖) heinäkuussa. Ihan hyvin se löysi, mutta minusta kaikki muut pentuesisarukset (Hylia ei tosin kokeillut, kun eivät olleet vielä saapuneet siinä vaiheessa paikalle) tekivät kyllä paljon paremmin 😄 Tuuma teki jopa pienen jäljen! Bambun kolmas jäljestykseen liittyvä treeni tapahtui meidän pienten koirien jälkireeneissä viime viikon sunnuntaina, ja siellä se osoittikin jo ihan varsin lupaavia jäljestystaitoja! Keppien ilmaisua pitää vielä vahvistaa. Nyt se kyllä merkkaa ne, mutta minun pitää olla vielä todella tarkka ja nopea päästäkseni vahvistamaan kepin löytymistä. Silti hauskaa, että miulle on nyt tässä päässyt syttymään taas myös jonkinastinen jälkikipinä uudelleen! Jäljestähän miun pk-harrastus silloin aikoinaan alkoi. 

Siinäpä nyt varmaan tärkeimmät tähän asti. Syksy jatkaa etenemistään. Lokakuu on jo puolessa välissä. Huomaan, että päivisinkin on paljon pimeämpää. Viime syksy oli minusta valoisampi, mutta jokainen vuosi on toki aina omanlaisensa. Nyt on ollut hyvin kostea syksy. Ei se sinällään minua haittaa, mutta toivoisin, että minulla olisi edes yhdet vettäpitävät kengät. Ulkoilu olisi mukavampaa. Odottelen jo niitä yöpakkasia, joiden jälkeen maa on kuurassa vielä pitkälle aamupäivään asti!