TIINE

Tämänkaltaisia viestejä laitoin maanantaina 30.12. eläinklinikan aulasta varmaan miljoona eri tahoille, jotka odottivat kovasti uutisia Ruuran tiineydestä. 

Olimme samana aamuna tulleet bussilla takaisin joulun vietosta Joroisista, ja bussimatkustelu näiden koirien kanssa ei ole minulle varsinaisesti mitään herkkua. Sitä on tehty niin harvoin niiden elämän aikana, että niillä on bussissa mielestään hirveästi kaikenlaista ihmettelemistä; on muita ihmisiä, outoja suhahduksia, välipysähdyksiä ("Joko ollaan perillä???"), bussikuskin kuulutuksia... Bussimatka ei onneksi ollut järin pitkä, mutta olimme varmaan kaikki kolme enemmän tai vähemmän helpottuneita, kun kiipesimme viimein tutulla pysäkillä pois ja pääsimme raittiiseen ulkoilmaan kävelemään kohti kotia. 

Ruuran ultra oli klo 13, ja olin ajatellut, että mennään sinne kävellen. Meiltä pääsee ison osan matkasta kaupungineläinlääkärille Botanian metsien lomassa olevia teitä pitkin, ei tarvitse kulkea autotien vartta, saataisiin samalla päivälenkki ja Vos tulisi mukaan, jos sitä pitäisi vaikka jotenkin tutkia uuden vuoden lääkitysten takia. 

Ennen kuin päästiin tähän pisteeseen, olin kuitenkin kotona hienoisen tunnekuohun vallassa. Ultra jännitti ihan valtavasti, ja lisäksi ehdin kotiuduttuani istahtaa hetken ja vetää henkeä. Moni murhe maallinen ehti siinä ajassa kuohahtaa ylitseni ja olo oli jokseenkin toivoton. Annoin itselleni luvan tuntea ne tunteet mitkä siinä hetkessä oli tulossa. Se on tärkeää. Aikani siinä itkeskelin, ja vaikka tiineysultra oli vain yksi pala tässä kaikessa, sanoin Ruuralle ihan ääneen, että kuule rakas, vaikkei siellä olisi yhtään mitään, niin olen ihan äärettömän kiitollinen, että miulla on siut. Ruura kuunteli tapansa mukaan silmät puoliummessa tuttua ääntä. Se tuntuu pitävän, kun juttelen sille. 

Kun itkut oli itketty ja murheet annettu isompiin käsiin, oli aika lähteä valmistautumaan kohti eläinlääkäriä. Ruura sai kulkea metsäisestä reitistämme ison osan vapaana, kuten tavallista. Olin jo yli viikkoa aiemmin laittanut kavereille viestiä, että se kulkee tosi paljon lenkillä miun takana. Siis ihan suoraan minun takana, ikään kuin minun jäljissäni. Yleensä vapaana ollessaan se on kyllä koko ajan lähellä, mutta haistelee ja merkkailee mielellään. Itse tottakai mietin, että no ehkä se on vaan valeraskaana tai sitten on jotenkin muuten kipeä tai jumissa tai jotain. 

Olimme klinikalla hyvissä ajoin, varttia vaille yksi. Ilmoittauduin luukulla ja meidät ohjattiinkin suoraan tutkimushuoneeseen. Käytin koirat vielä nopeasti vaa'alla. Ruuran paino oli noussut noin kilon. Laitoin jouluruokien piikkiin (vaikka se ei kyllä kovin herkästi ylimääräistä painoa kerrytä). Vos kävi myös puntarissa, painaen ruhtinaalliset 20 ja puoli kiloa :D Hän on köykäinen poika. Sen jos kenen kanssa ei kyllä tarvitse ylipainosta murehtia. Täytyykin nyt joka tapauksessa ostaa niille seuraavaksi vähän tuhdimpia lihoja, paitsi talven myös lisääntyvän energiankulutuksen (!!!) takia. 

Hoitaja ajeli Ruuran mahasta karvat ja ehdittiin hetki odotella ennen eläinlääkärin saapumista. Koira selälleen kouruun (Ruura oli sitä mieltä että miTÄ TAPAHTUU SOS, mutta haluaisin ajatella, että on luottamus kunnossa, kun siihen se kuitenkin asettui kun sille puhelin) ja tutkimaan. Eläinlääkäri oli minuun päin selin. Hän sanoi jotain. En kuullut mitä. Hoitaja katsoi minuun kulmat koholla. Kysyin, että anteeksi, mitä oli? 

"Se on tiine."

"Mitä??"
"Juu, kyllä, tiine on."
"Mitä!! Ei voi olla totta, apua, ihanaa, Ruura, meille tulee vauvoja!!" (joo en ollut ihan kauhean järkevä aikuinen ihminen siinä tilanteessa välttämättä, mutta siis apua) 

Kysyin, voiko määrästä antaa arviota. "Useita", sanoi eläinlääkäri. "Vähintään neljä, todennäköisesti enemmänkin." 

Aivan silmänräpäyksessä ja yhtäkkiä olin pakahtua riemusta. En muista, että olisin koskaan kokenut samanlaista puhdasta ilon ja onnen ja kiitollisuuden tunnetta eläinlääkärin vastaanotolla. En voinut lakata hymyilemästä ja varmaan höpötinkin ihan jotain kummia: apua, miten ihanaa, ei voi olla totta, meille tulee pentuja, ihan uskomatonta, apua!

Sitten alkoi viestien lähettely, mahdollisimman monelle uutisia odottavalle ilmoittelu (Niekon Suvi mukaan lukien). Ihmiset onnitteli, myötäeli ilossa ja toivottivat paljon onnea. Koko loppupäivän menin aivan uskomattomalla fiiliksellä. Se tasainen ilon ja onnen tunne vaan jatkui. Hyvä olo pysyi, teki monta pientä kotia koko olemuksen joka sopukkaan ja jäi sinne. Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että se on siellä edelleen, niissä pienissä sopukoissaan.

Nyt se jännittäminen vasta alkaakin! Ja niin paljon asioita, mistä pitää muistaa ottaa selvää ja mitä pitää muistaa hoitaa! Pitää muistaa ajoissa muuttaa Ruuran ruokintaa. Ja tehdä listaa asioista, mitä pitää muistaa hoitaa ennen synnytystä. Pitää mitata myös Ruuran normaali lämpö, että osaan alkaa seurata lämmön muutoksia. Ja pentulaatikko! Se me saadaan lainaan, se pitää hakea. Sain myös tässä ihan ohimennen sivuhuomiona uuden auton (joka on Annin vanha auto, ja jonka äiti osti niin halvalla, etten kehtaa edes kertoa), joten se helpottaa vaikka sitä pentulaatikon hakemista. 

Kuva (c) Suvi Lehto

Kaikki on niin jännittävää. Samalla toisaalta ihan tajuttoman pelottavaa. 

Toivon niin niin paljon, että kaikki menisi hyvin. Aion ja haluan kuitenkin juuri nyt pitää kiinni tästä onnentunteesta.

Meille on tulossa pentuja 💕

Vastoin kaikkia odotuksia

Rohkenen varmaan tässä kohtaa sanoa, että tämänkertaisen blogitekstini sisältö oli ainakin 1/3 syyllinen siihen, että päätin taas alkaa kirjoittamaan blogia aktiivisemmin. Ei siis todella ainoa syy, mutta yksi iso syy kuitenkin. 

Pääsi nimittäin käymään niin, että Ruura on astutettu. 

Nieko ja Ruura. (c) Suvi Lehto

Ja kun sanon "pääsi käymään", niin se pitää kyllä hyvin pitkälti paikkansa. 

Olin jo vähän varovasti luopunut toivosta sen suhteen, että saisin yrittää Ruuran pennuttamista itse. Oma elämäntilanne vaikutti siltä, ettei minun kannattaisi edes haaveilla koiran pennuttamisesta, ja koska Ruura oli jo täyttänyt viisi ajattelin, että pennut pitäisi saada muutenkin mahdollisimman pian, ettei Ruura olisi auttamatta liian vanha ensisynnyttäjä. Kaikki tuntui puskevan päälle voimalla, jota en oikein kokenut jaksavani kantaa. Nieko oli uroksena sellainen, jota olin miettinyt joskus aikaisemmin ystävän vinkistä, eikä vaikuttanut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta, mutta silloin kuitenkin mietin, että olisiko liian villi valinta kuitenkin aloittelevan kasvattajan ensimmäiseksi pentueeksi; sukutaulu olisi 3/4 nahkacollieita, ja soopeli-merle -yhdistelmästä voisi tulla kaikkia värejäkin, myös niitä soopelimerlejä. Ehkä ei kannattaisi haukata liian isoa palaa tällä tavalla. 

Kävi sitten kuitenkin niin, että tämä samainen ystävä otti minut mukaansa, kun lähti Lahteen Niekon kasvattajan ja omistajan Suvin luo Jucaides-kenneliin katsomaan itselleen aikuista, hiljaa uutta kotia etsivää collieta. Siinä sitten höpöteltiin, palluteltiin silloin Suvilla vielä olevia pentuja ja tutustuttiin tuohon kyseiseen aikuiseen koiraan. En siinä kohtaa vielä todella osannut arvata, mikä tapahtumaketju tästä lähtisi liikkeelle. Kun olimme jo tekemässä lähtöä, tuli Nieko puheeksi ja Suvi mainitsi sivulauseessa toivovansa, että olisi mukavaa saada se jalostuskäyttöön, koska se on kovin kiva koira. Minähän en tunnetusti osaa pitää suutani kiinni, ja näinpä avaisin sanaista arkkuani siitä, että noh siis itsehän sitä jossain vaiheessa ajattelin Ruuralle, mutta aloin sitten miettiä, että olisiko yhdistelmä aivan villi ja asia jäi sikseen. 

Tästäpä alkoivat sitten mietinnät, pohdinnat, keskustelut niin Suvin kuin Ruuran kasvattajan Johannan ja oman lähipiirini kanssa. Ensimmäinen reaktio minulla oli vetää tiukasti käsijarrusta: Hei, nyt. Ei tule onnistumaan mitenkään. Aivan liian hurjaa. Aivan liian nopeasti. Lempeän määrätietoisesti tämä oma lähipiirini sitten kuitenkin availi nyrkissä olevia sormiani sen kyseisen käsijarrun ympäriltä vakuutellen, että kaikki menisi ihan hyvin ja Sarianna jos ei nyt, niin milloin.

(c) Suvi Lehto

Yksi asia johti toiseen, kävimme ystäväni kanssa Lahdessa vielä uudelleen, hänen mukaansa lähti aikuinen koira ja minä pääsin näkemään Niekoa toistamiseen ja juttelemaan lisää Suvin kanssa. Tämän reissun jälkeen meni yksi (1) vuorokausi, ja Ruura aloitti juoksun. Morjens. Taas hapuilin käsijarrua; tämä tapahtuu nyt aika nopeasti kaikki, ehkä pitäisi odottaa kuitenkin vielä. 

Jotenkin siihen käsijarruun en sitten koskaan päässyt käsiksi kuitenkaan, ja ilmoitin Suville Ruuran ilmeisesti inspiroituneen Niekon tapaamisesta siinä määrin, että ei kokenut aikaa jahkailla asian tiimoilta enempää. Eipä siinä sitten kun laskemaan päiviä ja varailemaan progeaikaa reilun viikon päähän. 

Jotta asiat eivät kuitenkaan menisi liian helposti, niin sekä minuun että rakkaaseen Jose-ystävääni (jonka syytä tämä kaikki on) iski korona juuri sillä viikolla, kun Ruuran olisi pitänyt mennä progeihin. Ei ole todellista. Ei voi olla, että tämä kaikki kaatuu nyt tähän. Vaikka tottakaihan se kaatuu, koska ei tämän kuulu tapahtua minulle. Josen oli ollut tarkoitus lähteä meidän kanssa mukaan myös Lahteen (paitsi henkiseksi tueksi, niin kuskiksi, koska itselläni ei ole tällä hetkellä autoa). Ei kai siinä muuta, kuin se kuuluisa mietintämyssy päähän ja tuumimaan vaihtoehtoja. Iipu voisi käyttää Ruuran kuulemma progeissa. Jos siellä kävisi ilmi, että proget olisi astutuslukemissa, niin sitten mietittäisiin asiaa uudestaan. Sen verran hyvissä ajoin oltiin kuitenkin progeja ottamassa, että pieni toivo eli niiden olevan vielä riittävän alhaiset. Toisaalta kun Ruuralta pari vuotta sitten edellisissä pennutusyrityksissä oltiin otettu proge samoilla vuorokausilla, olivat ne niissä lukemissa, että astuttamaan lähdettiin heti seuraavana päivänä. Kiimat eivät kuitenkaan ole samanlaisia, ja tästä sain nyt itsekin kouriintuntuvan kokemuksen, kun kämmenet osin kuumeesta ja osin jännityksestä hioten odottelin tuloksia eläinlääkäristä. 

1,96 ng/ml.

Ei ole todellista. Mikä helpotus! 

Jose ilmaisi asian niin, että koska Ruura on kiltti koira ja näkee, ettei mutsi ole nyt kunnossa, niin ei nosta progeja vielä. Asiahan ei tieteellisestä näkökulmasta ole ihan näin, mutta otin tämän selityksen avosylin vastaan. Mikä helpotus! Progepäivänä minulla oli nimittäin edelleen lämpöä, ja illaksi nousi vielä kuumekin. Eläinlääkäri ehdotti uutta progea perjantaille, ja se varattiin. Perjantai saapui, alla oli yksi kuumeeton päivä (pientä lämpöä oli ollut torstaina edelleen, mutta ei enää kuumetta) ja nyt Josekin pääsi sitten mukaan eläinlääkäriin. Samalla otettiin Ruurasta myös verinäyte merlegeenitestiä varten, koska tottakai tällainenkin pikkujuttu tuli tähän vielä hoidettavaksi. Nyt proget olivat nousseet pykälää alle kymppiin, joten sovittiin, että lähdettäisiin Josen kanssa lauantaina ajelemaan kohti Lahtea. 

(c) Suvi Lehto

En suosittele toipilaana reissaamista kenellekään, mutta onneksi meillä ei ollut kiire eikä hätä, ja saatiin matkustella ihan omaan tahtiin. Räkäpaperia kului, samoin lämmintä inkiväärihauduketta, ja ääntäkin ehkä vähän ainakin teoriassa yritettiin säästellä. Joensuusta Lahteen matkaa tulee nelisen tuntia, ja välissä taidettiin pysähtyä pari kertaa. Perillä sitten majoituttiin Suvin luokse, juotiin vähän teetä ja syötiin välipalaa, ja kokeiltiin ensimmäisen kerran astutella iltapäivästä. Molemmat osapuolet olivat kyllä erittäin innokkaan ja halukkaan oloisia osallistujia, mutta heti, kun Nieko alkoi olla enemmän tosissaan, ilmaisi Ruura, että ei kiitos. Itsehän olin tästä tietysti heti hyvin allapäin, ja tottakai ensimmäiset uupuneet ajatukset olivat, että tehtiinkö me ihan turha reissu ja aika onkin väärä ja mitäs jos tästä ei tulekaan mitään. Koska eihän tämän kuulu tapahtua, ei minulle. Ruura oli vielä tiukahkon oloinen, joten sovittiin, että nukutaan kaikki yömme rauhassa ja kokeillaan seuraavana päivänä uudestaan. 

Lauantaiaamu valkeni, ja aamupalojen jälkeen tuumittiin, että josko käytettäisiin nuortaparia ensin vähän yhdessä kävelyllä, että Ruurakin vähän rentoutuisi itselleen vieraassa paikassa, jossa on myös paljon sille vieraita koiria (koirat olivat siis eri tilassa, mutta hajut ja äänet tottakai vahvasti läsnä). Niinpä otettiin Ruura ja Nieko matkaan, ja lähdettiin kohti asuinalueen laidalla sijaitsevaan pientä lepikkoa, jossa Suvi kuulemma ulkoiluttaa koiriaan usein. Oltiin tuskin päästy metsän puolelle, kun Nieko päätti ryhtyä tuumasta toimeen, ja ehkä noin kymmenessä sekunissa koirat olivat nalkissa. Oho. Siinä ei ihan hirveästi ehditty miettiä, että mitäs jos tänäänkään ei onnistu. Siellä sitä sitten kökittiin lähimetsikössä ja toivottiin, että kukaan ei sattuisi kulkemaan ohi. Laitoin Joselle viestiä, ja hän kiikutti minulle toipilaalle lisää vaatetta. 

Muistan, että minusta purkautui epäuskoisten "Onko ne nalkissa? Et oo tosissas!" -hokemien lisäksi myös hämmentynyt, helpottunut nauru. Ihan mahtavaa. Ihan mahtavaa! 

Meillä ei ollut viimeinen hätä lähteä ajamaan takaisin joten sovittiin, että otetaan vielä uusinta seuraavana päivänä, koska miksi ei. Kun on kerta tänne asti tultu ja majapaikkakin meillä on, niin varmistetaan nyt vielä. Maanantai oli käytännössä täysi uusinta sunnuntaista, ei mitään ongelmaa. 

Miksi nyt sitten halusin kirjoittaa tästä reissusta näin harvinaisen seikkaperäisesti? 

Vaikka olen ollut ennenkin parissa astutuksessa mukana, on tämä ensimmäinen kerta minulle, kun olen ihan itse astuttamassa omaa koiraani. Yrittämässä saada aikaan ihan ikiomaa ensimmäistä pentuettani. Tämä on minulle kokemuksena siinä määrin - erityisesti tunnetasolla - aivan uusi, ja siihen liittyy paljon erilaisia ajatuksia. Vaikka yrityksestä huolimatta tämä reissu ei kantaisi hedelmää, ja Ruura ei tiinehtyisi, on tämä silti ollut minulle kokemuksena aivan valtavan tärkeä ja osaltaan myös jotenkin korjaava. Se, että olen uskaltanut tähän lähteä tietäen, että kaikki ei välttämättä aina onnistu tai mene niin kuin suunnittelee, ja silti asiat voi mennä ihan hyvin. Jos tältä reissulta ei saataisi pentuja, niin ainakin on saatu niitä niin tärkeitä kokemuksia ja ehkä, kunhan oikeasti palaudun tästä kaikesta pystyn myös vähän pysähtymään itseni ääreen, huokaisemaan ja toteamaan, että "Hei huh minkä teit, mieti!"

Joku astuttelee koiria tuon tuostakin, se on aivan arkipäiväistä ja ehkä vähän pitkäveteistäkin. Jotkut suunnittelee pentueita ja heille on itsestäänselvää, että niiden toteuttamista päästään yrittämään, ja on varasuunnitelmat ja varaurokset katsottuna siltä varalta, että homma ei toimikaan. Kaikkeen ollaan varauduttu, suunnitelmia tehdään jo vuosia etukäteen. Tämähän olisi jollain tavalla ideaalitilanne! 

Minun tilanteeni ei nyt kuitenkaan ollut lainkaan tällainen, aivan kaikkea muuta. Ja siitä myös tämänpäiväisen tekstin otsikko. Olin koko ajan liikkeellä ajatuksella, että tästä ei tule mitään. Minulla ei ole varasuunnitelmaa, koska en yksinkertaisesti jaksa laatia sellaista. Tämä ei tule onnistumaan. Ei päästä ottamaan progeja. Ei päästä lähtemään Lahteen. Ei saada astutusta onnistumaan. Mutta mitä ihmettä...? Koska kyllä, tuntui jo pieneltä tai jopa keskisuurelta ihmeeltä se, että oltiin päästy projektissa näin pitkälle vaikka minusta tuntui, että kinnasin itse koko ajan kaikkea vastaan.

Minulla on ollut kennelnimi 20 vuotta. Sinä aikana en ole saanut aikaiseksi yhden yhtä pentuetta. Aina on tullut jotain, ja jossain siinä matkan varrella huomasin alkaneeni uskoa, ettei tämä polku ole minua varten. En oleta asioiden tapahtuvan itsestään, mutta tuntui, että en vain osannut koskaan tehdä asioita oikein. Lakkasin siksi tekemästä niitä lainkaan. 

Se, että olen päässyt tässä projektissa jos niin pitkälle, että olen oikeasti käynyt astuttamassa oman narttuni, on jo minulle ihan uskomatonta, vaikka en sitä vielä ehkä oikein ole sisäistänytkään. Tämä on pisimmälle mihin olen koskaan päässyt tämä haaveeni kanssa, jonka olin jo laskenut kuoppaan odottamaan ensimmäisiä lapiollisia multaa päälleen.

Tätä taustaa vasten voin nyt myös yrittää vähän avata, että miksi juuri Nieko. Miksi juuri tämä yhdistelmä. 

(c) Suvi Lehto

Kaikki lähti alunperin Josen ehdotuksesta, ehkä vuosi tai pari takaperin, en muista tarkalleen. 

"No entäs se Nieko?" 

Silloin muistan miettineeni, että eikö vaihtoehto olisi vähän turhan riskaabeli, sillä vaikka haluan itse mieltää itseni collieihmisenä, en pehko- tai nahkaihmisenä, niin tätä kahtiajakoa kuitenkin roduissamme edelleen tänäpäivänä erittäin vahvasti on. On ihmisiä ja kasvattajia, jotka mieltävät itsensä vahvasti joko pitkäkarva- tai sileäkarvaihmisiksi. Itse olen omistanut vain pitkäkarvaisia, mutta aina minua ovat kiinnostaneet myös nahkat ja toki onhan Ruura sukutaulultaan puoliksi nahka. Niekohan on paperilla pitkäkarvainen, muistaakseni itse asiassa jopa ensimmäinen pitkäkarvainen Suomessa, joka silloin aikanaan saatiin rekisteröidä oman karvanmittansa perusteella suoraan pitkäkarvaiseksi, vaikka se oli syntynyt nahkavanhemmista. Voin muistaa väärinkin, mutta ensimmäisten joukossa se ainakin oli! Ei se kuitenkaan muuttaisi sitä tosiasiaa, että sukutaulultaan se on hyvin vahvasti sileäkarvainen. Ei kai tuollaisella yhdistelmällä aloitteleva kasvattaja saisi aloittaa, eihän siinä olisi mitään järkeä, niinhän kaikki pitkään kasvattaneet ja kokeneet sanoo. 

Aikaa kului, ja minusta itsestäni tietämättä ajatus kyti. Minkä se vaati syttyäkseen oli nimenomaan tuo kohtalokas matka Josen mukana Lahteen katsomaan aikuista koiraa hänelle, ei suinkaan potentiaalista urosta minun nartulleni. Minulla oli edelleen hyvin sekavat ajatukset asiasta. Tietenkin, koska tämän ei kuuluisi tapahtua minulle. Tämän ei olisi tarkoituskaan onnistua. Niin sitten kuitenkin kerroin Suville enemmän Ruurasta. Suvi kertoi minulle enemmän Niekosta ja sen suvusta, ja osittain myös Ruuran nahkasuvusta. 

Nieko vaikutti minusta joka tapaamiskerralla ja Suvin lähettämien videoiden ja kertomien perusteella juuri nimenomaan kovin kivalta koiralta. Mutkattomalta, sosiaaliselta ja hyväntuuliselta. Siinä on jonkinlaista sellaista henkistä ja fyysistä vahvuutta, mistä pidän, mutta mitä en oikein osaa selittää ja minkä koin olevan myös tärkeä ominaisuus uroksessa, jota käytettäisiin Ruuralle. Se on minusta rodulleen ja sukupuolelleen tyypillisen vilkas ja aktiivinen, mutta Ruuraa tasaisempi ja maltillisempi silti. Lisäksi luonnetestin (ja myös arjen) perusteella se on koira, joka ei ole osoittanut lainkaan terävyyttä. Kaikki vaan alkoi tuntua enemmän ja enemmän siltä, että olen menossa ihan oikeaan suuntaan. Haparoivin askelin ja silmät sidottuina, mutta yhtä kaikki. Samaan aikaan kaikki tuntui ihan järjettömältä. 

Kerroin Suville rehellisesti, että minulla ei ole pitkän tähtäimen kasvatussuunnitelmia. Kerroin epävarmuuksistani ja siitä kenties absurdista, mutta minulle äärimmäisen todellisesta fiiliksestä, että tämän ei kuulu tapahtua minulle ja että olen vain ihan loputtoman onnellinen ja kiitollinen, jos onnistun löytämään kivalle nartulleni kivan uroksen ja saamaan aikaan kivoja pentuja. Koin, että minulla ei olisi varaa ajatella mitään muuta. Ei pyrkiä täydellisyyteen eikä takertua sellaisiin lillukanvarsiin kuten vaikka väri ja minkä mittaiset turkit pennuille mahtaisi tulla. 

(c) Suvi Lehto

Heppoiset perusteet aloittaa koirankasvatus, kenties - tai ei, ei aloittaa kasvatus, vaan yrittää saada aikaan ja kasvattaa yksi pentue. 

Tässä sitä nyt ollaan kuitenkin. 

Vielä ei siis tiedä, tuleeko meille pentuja lainkaan. Siinäkin mielessä kai kaikki tämä on vähän hupsua. Ei kai yhdistelmää pitäisi ilmoittaa ennen kuin voi olla varma, että pentuja on edes ylipäätään tulossa. 

Olen nyt kuitenkin päättänyt, että teen tämän omalla tavallani. Käyn asian läpi sillä tavalla, kuin se tuntuu minulle hyvältä. En pakota itseäni noudattamaan valmista kaavaa kuin niiltä osin, miltä se tietenkin täytyy tehdä. Voin myös rehellisesti myöntää, että nojaan tässäkin asiassa tällä hetkellä ja tulen varmasti nojaamaan läpi tämän kaiken aivan valtavan paljon toisiin ihmisiin, ystäviin. En minä ilman heitä kaikkia olisi ihan oikeasti päässyt edes tähän pisteeseeen asti. Jälleen kerran, ihan normaali vasemmalla kädellä tehtävä juttu monelle, mutta itselläni on tässä kaikessa panoksena pieni elämä. 

Katsellaan siis, mihin tämä seikkailu meidän vie ja mikä on lopputulema. Nyt ollaan joka tapauksessa tällaisella matkalla, ja jo ihan kaikki tähän asti koettu on ollut aika jännittävää.

Paluun hetki

On kulunut useampi vuosi siitä, kun päivitin blogia viimeksi. 

Tässä välissä aika on mielestäni muuttunut siten, että (koira)blogien aikakausi on hieman kuihtunut kasaan ja vallalla ovat enemmän kanavat, jotka suosivat lyhyitä tekstejä mahdollisimman usein, ja lyhyitä videoita kuvien sijaan. 

Tai voihan olla, että blogeja on edelleen aktiivisina enemmän kuin tiedänkään, mutta minä olen se kelkasta tippunut osapuoli.

Blogiin palaaminen on ollut mielessä silti jo pidemmän aikaa. Ei tämä minun blogiinpalaamiseni varmasti saa aikaan mitään suurta blogikirjoittelun vallankumousta, ja kaikkia palaamaan takaisin koirabloggailun pariin. Se ei onneksi ole myöskään tarkoitus. 

Omassa elämässäni ja sitä myöten myös koira-arjessani on tapahtunut kaikenlaisia muutoksia tässä vuosien mittaan, vaikka asioita on pysynyt myös ennallaan. Tällä hetkellä oma koiralauma koostuu kahdesta omasta ja kahdesta toisen ihmisen koirasta. Koirille, niin nykyisille kuin edesmenneille laitan jossain vaiheessa omat välilehdet pystyyn ja opettelen laittelemaan blogia vähän mielenkiintoisempaan ulkokuosiin. Ehkä siihen voisi yrittää nyt panostaa myös. 

Sen verran kuitenkin kannattanee kertoa, että kotona vaikuttaa edelleen Vos (RTK1 Irokon Dark Side of The Moon), joka täyttää joulukuun alussa 7 vuotta. Mikä on tietenkin aivan absurdia, sillä Vos on aina kolmevuotias. Vosin kanssa on harrastettu yllättävän aktiivisesti tokoa, ja vaikka saatiin vasta aivan hiljattain lupa lähteä voittajaluokkaan, niin pitkän aikaa on silti ehditty jo tehdä ja touhuta. Vos on iloinen ja aina innokas tokoystävä. Lisäksi kuten myös nimen edessä olevasta tittelistä voi päätellä, niin hän on terästäytynyt myös rally-tokossa, ja vienyt näin minua vahvasti epämukavuusalueelleni. Ja saanut oloni tuntumaan siellä mukavalta. Se on edelleen sellainen pieni kiukkupussi💖

Vosin ystävänä on lisäksi 5-vuotias pitkäkarvainen soopelinarttu Ruura (BH Irokon Smooth Sensation). Ruura on kokeillut pk-lajeja, lähinnä hakua, jälkeä ja EK:n osa-alueita, vähän tokoa ja vähän agilitya, ja olisi itse ehdottomasti mielestään haku- ja agilitykoira. Omat resurssit ja voimavarat on kuitenkin valitettavasti pitäneet meidän pois näiden lajien parista pientä harrastelua lukuunottamatta, joten Ruura on titteliensä perusteella varsin keskiverto koira. Tokossa kokeisiin ei varsinaisesti tähdätä. Ruura osaa teknisesti alokasluokan liikkeet ja jo avoimenkin luokan juttuja, mutta mielentila- ja ääntelyasioissa on tullut minulla raja vastaan opettamisen suhteen. Tiedän, että olisi täysin tehtävissä, mutta tässä on nyt nimenomaan näkyneet rajoitteet omissa voimavaroissa. Ruurasta parasta on syömisen lisäksi haukkua ja juosta. Siitä saisi varsin pienellä vaivalla varsin pätevän hakukoiran, eikähän se nyt vanha ole ja kun on BH:kin jo tehtynä, niin kuka tietää, josko se niissä hommissa vielä kävisi kyntensä näyttämässä. 

Olen kuitenkin yrittänyt opetella olemaan itselleni hyvin anteeksiantavainen paitsi yleensä elämässä, niin myös koira-asioissa. Olen kuitenkin aina sanonut, ettei yksikään koira ole tullut eikä vastaisuudessakaan tule miulle harrastuskoiraksi, vaan ensisijaisesti otan koiran, josta pidän ja jonka uskoisin olevan minulle ja minun arkeeni sopiva, ja sitten harrastellaan mitä harrastellaan, jos harrastellaan. Jos mennään kokeisiin, niin mennään kokeisiin. Jos ei mennä, niin ei mennä. Vaikka edelleen haluaisin nähdä kokeet ja koetulokset edes jossain määrin jalostuksen työkaluina, niin hyvin pitkälti nykymaailma näkee ne yhä enemmän ja enemmän vain harrastuksina. 

Ei se välttämättä ole huono asia. Se, että ihmiset harrastavat koiransa kanssa, ihan vaikka ilman kisa- ja koetavoitteitakin, on mielestäni erinomaisen hyvä asia. Väitän, että iso osa peruskoirista nauttii päästessään tekemään asioita, haastamaan itseään, vaikkeivät itse heti alkuun tietäisi siitä pitävänsä. Tämä pätee erityisesti urbaanissa ympäristössä asuvaan koiraan, mutta toki muihinkin. Kotikoiran omistaja voi saada lisäksi uutta ja yllättävääkin tietoa omasta koirastaan harrastamalla sen kanssa jotain, joka vie heidät pois kotoa ja uusien asioiden opettelun ääreen. Tämä saatu tieto voi tukea huimasti arkitapakoulutusta, joiden opettelun taas pitäisi olla jokaiselle tämän päivän koiranomistajalle itsestäänselvyys, ja myös velvollisuus. Koiraa ei ole pakko hankkia, mutta mielestäni tietyt arkitottelevaisuuden asiat on jokainen velvollinen koiralleen opettamaan. 

Huomaan kirjoittamiseni olevan vielä vähän kankeaa, niin fyysisesti kuin myös ajatusten tasolla, joten ehkä tällainen pieni "paluupostaus" riittänee tähän alkuun. Aika näyttää, minkälaisella tahdilla blogin päivittäminen jatkossa tapahtuu. Voi hyvin olla, että kun alkukankeudesta päästään, niin asiaa alkaa taas tulla entisten aikojen tahtiin. 

Tämä kuvan kivi saattaa olla sama, kuin tuon viimeisimmän kevätsiivouspostaukseni kivi. En ole varma, mutta en olisi yllättynyt. 

Kevätsiivous

En ole päivittänyt blogia aikoihin.

Raisan kuoleman jälkeen kaikki asiat, joista olen aiemmin päivittänyt, on tuntuneet jotenkin todella merkityksettömiltä.

Olen pitkään miettinyt, että mitä edes kirjoittaisin. Koska vaikka välillä - usein - tulee mieleen asioita, joista ehkä tekisi mieli kirjoittaa, mietin aina uudelleen: Mitä väliä? Mitä merkitystä sillä on?

Päätin piilottaa kaikki vanhat blogitekstini, Elämäni koirat -haastetta, ja Oodi Collielle -tekstiä lukuunottamatta. Jotenkin se tuntui hyvältä ajatukselta. Että jotenkin voisin ehkä aloittaa bloginkin tavallaan uudestaan.

Jostain syystä en halua käydä Raisan poismenoa blogissa läpi. Se on niin valtavan herkkä aihe. Voin puhua siitä ihmisille, mutta en halua kirjoittaa. Olen tehnyt siitä laulun, mutta en halua kirjoittaa. En tänne.

Olen kirjoittanut tänne usein reeneistä, avautunut minua ärsyttävistä asioista ja sen semmoista. Niiden tarinoiden sekaan se tarina ei vain sovi eikä kuulu.

Onhan vielä pojat.

Bondi edelleen Joroisissa, voi paremmin kuin koskaan, elää onnellista elämää vanhuskoirana. Tahti ei merkittävästi ole hidastunut, on niin hyväntuulinen ja pirteä ja ponteva. Ihana ukkikoira.

Benny on ottanut meillä johtokoiran paikan. Siitä on ihan yhtäkkiä tullut niin viisas ja järkevä aikuinen koira. Onko se ollut sitä jo pitkään? Enkö vain ollut huomannut? Se on edelleen täynnä auringonpaistetta ja rakkautta kaikkea elollista kohtaan, mutta se on oppinut myös vakavoitumaan. Painaa päätä rintaan, kun ahdistun. Tulee viereen, kun itken.

Vos on jo yli vuoden ikäinen. Pieni ja hirmuinen. Se osaa valtavan hyvin kolme asiaa, purra, kiroilla ja lipsuttaa. Lipsillipsillipsin. Siitä on kiva pomppia ja loikkia ja juosta tosi kovaa esim. Lennua karkuun. Se on kauhean söpö ja hirrrrrveä. Se ei vielä ymmärrä, mitä on suru.

En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Tuli niin surumielinen teksti kuitenkin. Tämän jälkeen on vaikea löytää taas sitä sävyä, josta kumpuaa ehdottomuus ja jyrkkyys ja raivo ja turhautuminen erilaisiin asioihin. Sitä tarkoitusta varten tämä blogi on minua parhaiten palvellut; kun kiukuttaa, mutta en aina jaksa kiukuta ihmisille. Ehkä pitäisi vaan perustaa suoraan oma kiukkublogi...?

Kukapa tietää.

Joka tapauksessa, täällä olemme vielä me, ketkä olemme.

Ehkä jossain vaiheessa taas aktivoidun blogin suhteen.

Metka, Benjamin, Vos, Lumo, Halti, Lennu, Ralla.
Kuva: Ilona Karjalainen

Oodi Collielle

Tänä päivänä kun on niin helppoa olla kriittinen kaikesta mahdollisesta ja kriittisyyden alle voidaan kätkeä myös ihan suoraa haukkumista, nälvimistä, parjaamista ja muuta epämiellyttävää, niin on jo tovin kytenyt mielessä, että haluan tehdä tällaisen postauksen, jossa keskityn siihen kaikkeen mikä on hyvää.

Collieissa, tietenkin.

Se on hieno koira olemassaan, collie. Parhaimmillaan se on ketterä ja iloinen ja ystävällinen. Se on aktiivinen, ja sillä on lempeä katse koiransilmissään. Lempeä ja viisas.

 

Kun tuulee, tulee sen paksuun turkkiin jakauksia. Kuono on tuulta kohti, silmät melkein ummessa. Se haistelee tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, sen kuono on siihen oikein sopiva, pitkä ja vähän kapea. Se voi juosta vastatuuleen, eikä sen vauhti hidastu. Se voi juosta myötätuuleen, ja saa siitä vauhtia.

Se on epäilemättä kauneimpia asioita maailmassa, silloin kun on. Kun jokainen palanen on juuri kohdallaan, kun kaikki on tasapainossa, eikä mitään ole liikaa eikä liian vähän. Kun sen häntä laskee kauniisti selän jatkeena, ja nousee hieman kärjestään. Paimenkoukuksi. Se kertoo, että koira on levollinen ja rauhallinen, mutta valmis lähtemään milloin vain. Valmis tekemään milloin vain, kun sitä siltä pyydetään.

Jos tarvitaan, sen sisältä löytyy myrsky. Muuten niin levollinen ja tasainen, mutta jos joku nousee sille tärkeitä ihmisiä vastaan, se ei epäile hetkeäkään väliin menemistä. Se menee, vaikka tietää, ettei sillä ole suuria mahdollisuuksia. Se ei epäile itseään, mutta tietää paremmin. Se antaa silti kaikkensa, koska se haluaa. Vain koska se haluaa. Se kokee, että niin sen kuuluu tehdä. Kyllä sellaista voi koiralle opettaakin, ja jotkut puolustavat luonnostaan, ehkä enemmän itseään, kaikkea muuta siinä sivussa. Tämä ei ole hyökkäävä koira. Se myrsky löytyy siitä vain silloin, kun todella täytyy.

Se on herkkä. Joskus se on herkkä niin, että tietää kyllä kun on tehnyt vasten ihmisensä tahtoa. Joskus taas niin, että ei tahdo tehdä mitään jos pelkää, että on olemassa mahdollisuus siihen että se tekee väärin. Joskus herkkä niin, että se aistii ihmisensä mielentilat jo kaukaa. Riippuu koirasta itsestään, pyrkiikö se silloin myötäelämään vai tekemään oman päänsä mukaan. Mutta herkkyyttä siinä on. Se aistii koko ajan ympäristöään. Se tietää.

 

Joskus se voi olla pelokas, niin pelokas, ja se on surullista. Kuinka niin ylväs ja oman arvonsa tunteva koira kokeekaan joskus maailman niin pahana ja pelottavana, ettei voi luottaa itseensä eikä edes ihmiseensä. Sellaisen koiran nähdessään sitä vain ajattelee, että kun se vain tietäisi ja ymmärtäisi, millaisista koirista sekin periytyy. Koirista, jotka eivät voineet antaa pelon hallita elämäänsä, sillä se olisi ollut pois omalta ihmiseltä; kuka hakee lampaat laitumelta ukkosella, kuka ilmoittaa pimeässä vieraan pihallaliikkujan ja on valmis ajamaan tämän pois, kuka vie viestin, kuka etsii kadonneen...? Kun sille voisikin kertoa: "Et voi pelätä. Et ole pienten ötököiden sukua, et niiden, jotka mieluummin kaivautuvat maan alle pimeään ja lämpimään ja pysyvät siellä. Sinä olet sukua niille, jotka nousevat tuulta ja sadetta vastaan, mutta palkkioksi siitä saavat kuivata turkkinsa takkatulen äärellä, ihmisensä jaloissa kiinni." Pelko on viisasta, mutta luottamus sitä suurempaa.

Se on lempeä ja kiltti ja hyväntahtoinen. Ei siinä ole pahaa soluakaan, vaikka se puolensa pitääkin. Se rakastaa omiaan ja hyväksyy muut. Se ei haasta riitaa, se haluaa tasapainoa ja rauhaa. Se antaa mieluummin muiden olla omissa oloissaan, mutta sopeutuu kun täytyy. Se on sellainen, mutkaton. Katsoo joskus ihmistään kulmiensa alta, kun ei ymmärrä, miksi. Siltikin se kulkee mukana, tahtoo olla lähellä. Omat ovat sille kaikki. Muihin suhtaudutaan arvokkaan kohteliaasti. Mutta minkäänlaista huonotapaisuutta ei vaan kertakaikkiaan sallita. Käyttäytyä pitää osata, ja siitä se pitää huolen.

 

Kaikkinensahan se on aika upea. Ei se ole millään tavalla äärimmäinen, jos ei sitten äärimmäisen uskollinen. Ei se ole tulikuuma, ei räjähtelevä ruutitynnyri, ei se ole helmojaan varova hienostelija, se tuntee kyllä juurensa, eikä pelkää liata itseään jos työ ja oma ihminen sen vaativat. Se ei todistele itseään kenellekään, sen elämä tapahtuu kaiken aikaa, ja se on osa sitä. Sillä on suuri, sykkivä sydän, jonka jokainen lyönti on täynnä tätä hetkeä. Sellaisen koiran kuuluu liikkua ja elää ja haistaa tuulta, piehtaroida lumihangessa ja kahlata vedessä.

Se on ihmisen koira. Niin kuin vain voi koira olla.

 

Se on minulle juuri hyvä koira. Collie.

Elämäni koirat 5/5.

Tänään ei sitten itketä yhtään! Ehkä itkunaurua, koska tästä koirasta puhuttaessa ei vaan kerta kaikkiaan voi sydämessä olla surua.

Minulla ei ollut koiranpaikkaa auki. En todella etsinyt koiraa. Mietin, että tässähän tämä elämä menee mukavasti kahden koiran kanssa. Raisa oli kolmevuotias, juuri aikuistumaan ruvennut koira. Elämä oli helppoa kahden valmiiksikoulutetun koiran kanssa.

Sitten Airi, Irokon Lightspeed, sai pennut.

Airi on Raisan tätipuoli, Riian (Irokon Donna Gloria) tytär ja Raisan emän Duon (Irokon Starshine) siskopuoli. Sen isä on FI KVA Black Gary Jesse James, koira, jonka muistan ajoilta, kun olin vasta pääsemässä pikkuhiljaa sisään koira- ja colliemaailmaan. Tämä Airin syntynyt pentue oli koiralle ensimmäinen laatuaan, ja siinä oli isänä toinen minun näkövinkkelistäni "vanhan linjan" collie, Serica's Doctor of Love, Rico. Ricon muistin nimenomaan sen harrastusrintamalta ja erityisesti pk-lajeista saatujen tulosten perusteella.

Pentueeseen syntyi kuusi reipasta poikaa, ja yksi tyttö, kuusi soopelia ja yksi tricolor. Huh, onneksi noin paljon poikia, ja se ainokainen tyttökin jo alustavasti varattu! Koska urostahan minulle ei tule kun vasta aikaisintaan sitten, kun Bondista aika jättää.

Ihastelin Johannan facebookiin laittamia päivityksiä ja kuvia pennuista, jotka vaikuttivat aivan mahtavilta tapauksilta. Reippailta ja avoimilta. En aivan itsekseni ihaillut näitä pentuja, vaan niistä innostui myös Margit, jolle tulikin sitten yksi poikapennuista, Rico Jr. Margitin mukana kävin pentuja katsomassa kerran ja mukaan lähdin myös silloin, kun Margit haki Rico Jr:n kotiin. Pennut olivat mahtavia. Hurjia elikoita, joiden hampailta ja hurjilta hyppyhyökkäyksiltä ei säilynyt kukaan!

... Hitsi, oli ne ihania pentuja, mutta onneksi ne on kaikki varattu, eikä mulla nyt ole sitä koiranpaikkaa auki edelleenkään.

Yhden pennun varaus sitten peruuntui. Ja pysyi peruttuna. Pentu jäi Johannalle. Kasvoi. Oli melkein puolivuotias. Näin jälkikäteen mietittynä minulle jäi tunne, että ehkä se vain odotteli minua siellä, mietti, että koska se äiskä tulee hakemaan minut kotiin. Bennymaiseen tapaan otti tietysti ilon irti odotteluajastaan. Johanna sitten kerran sanoi, että hakekaa nyt joku tää pentu ennen kuin se oikeasti jää tänne. Minä siihen sitten vähän puolivitsillä, että no pane maitojunaan, menen asemalle vastaan :D

Siitä se ajatus sitten lähti.

Kyllä siinä muuten punnittiin vaihtoehtoja ja käytiin läpi erilaisia asioita, päälimmäisenä tietysti rahallisia ja ajallisia. Pidin pennun tulosta erittäin matalaa profiilia, koska se tuntui niin epätodelliselta. Eräänä päivänä lähdettiin sitten Tiian kanssa ajelemaan kohti Latovainio Citya, ja niinhän siinä kävi, että pentu takapenkillä sieltä takaisin tultiin.

Johannan luona pennun nimi oli Beni, mutta itse olin juuri katsonut tuona kesänä kahdeksannen kauden Supernaturalia, ja olin vallan ihastunut siinä olevaan Benny -nimiseen sivuhahmoon. Niinpä Benistä tuli - Johannan vastustuksista huolimatta - Benny.

Ja niin minulle tuli Benny.

Benny on ollut minulla verrattain kovin lyhyen aikaa. Reilun vuoden vasta. Se oli tullessaan minulle hupsunnäköinen, pitkäjalkainen, vempulakorvainen koiralapsi. Benny oli myös elänyt elämästään ensimmäiset puoli vuotta toisten koirien kanssa pääasiassa pihassa juoksennellen ja vaikka se rakasti ihmisiä yli kaiken, ei sen mielestä ihmisten kuunteleminen ja totteleminen ollut mitenkään erityisen tärkeää. Elämä oli ja on sen mielestä tavattomann hienoa ja jännittävää, ja jokainen koira ja ihminen on potentiaalinen ystävä - myös se omistajansa jättiläisflexin päässä hurjasti tempoileva ja kita vaahdossa raivoava 65 kiloinen rottweileruros, joka tekisi mielellään Bennysta hakkelusta. Benny on tavattoman varma, että pystyy kyllä vakuuttamaan kaikki siitä, että on oikeasti huipputyyppi. 

Onneksi se ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen tyhmä. Sellainen vähän höhlä, niin kuin nuorten koirapoikien pitääkin olla. 

Bennyn vilpitön rakkaus kaikkea elollista kohtaan oli kuitenkin alussa myös ongelma. Heti ensimmäisenä meillä viettämään kokonaisena päivänä se touhusi pihassa ja tottakai tein sen kanssa kuten kaikkien pentujeni kanssa ja annoin sen olla omassa pihassa irti. En tajunnut ottaa huomioon, ettei Bennylla ollut ollut sen ensimmäisen puolikkaan elinvuoden aikanaan juuri henkisiä rajoitteita sille, mihin se voisi mennä. Niinpä sen kuullessa lasten ääniä naapurista, se kuunteli sekunin ja lähti kirmaamaan kohti naapurin pihaa. Mitä tietysti huutaen perässä.
 

Minut ja Tiian Benny oli hakureissulla kirjaimellisesti tyrmännyt rakkaudellaan, joten kun tajusin sen menevän kohti lapsia täynnä olevaa pihaa, niskakarvani karahtivat pystyyn ja huusin vain "Se on pentu, se on kiltti!" 

Näky joka minut kohtasi oli hämmentävä. Naapurissa oli lasten synttärijuhlat. Benny meni lasten eteen ja istui alas, korvat ystävällisesti päätä myöten, silmät tuikkien ja ravaili pienten lasten seassa ja tuntui sanovan: 

 "Hei, minun nimeni on Benny! Muutin naapuriin eilen. Saanko tulla teidän kanssa juhlimaan?" 

Muistan hetken vain tuijottaneeni näkyä suuren hämmennyksen vallassa. 

Katsokaa nyt tuota kuikelokoiven määrää!
Kuva (C) Ilona K.

Bennyn kanssa piti kuitenkin aloittaa ahkera urbaanikoiran elämän opiskelu, ja tärkeimpänä tähän opiskeluun kuului ehdottomasti irtipitoharjoitukset ja luoksetulo. Normaalistihan minulla on pikkupennut olleet alusta asti vapaana, eivätkä ne ole tietenkään mihinkään lähteneet, Bennyn kohdalla tilanne olikin vähän konstikkampi, koska se ei ollut enää ihmisistä täysin riippuvainen pikkupentu ja lisäksi se oli leimautunut erittäin vahvasti toisiin koiriin. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni koira, jonka perään sain huutaa peräsuoli pitkänä eivätkä edes sen korvat värähtäneet minun suuntaani. Tuolloin mietin, että olikohan tämä nyt ihan järkevä päätös sittenkään. 

Ajan myötä Benny kuitenkin osoittautui yhä uskomattomammaksi tapaukseksi. Se oli loputtoman ystävällisyytensä ja avoimuutensa lisäksi myös valtavan rohkea, tasapainoinen, tasainen. Se ei hötkyillyt eikä höyrynnyt turhasta, mutta seisoi tukevasti omilla jaloillaan. 

Söi kyllä kaiken. Siis ihan kaiken. Muun muassa jotenkin oli saanut pöydältä hilluttua minun punaiset kuulokkeeni ja tuoksukynttilän. Sen jälkeen se oksensi pötkön pinkkiä steariinia ja kakkasi kolme päivää punaista muovia. Se söi myös lempirintsikkani ja nekin se tietenkin pölli. Minun tyynyni alta. Kun nukuin. 

Ajan myötä kävi kuitenkin ilmi, että Benny oli myös valtavan nöyrä ja kuuliainen koira. Muutaman kerran jouduin sitä kovistelemaan ihan tosissani, mutta kyllä sille meni viesti sitten perillekin. Se oppi nopeasti, kun sen vain sai oppimaan oppimista. 

Benny on myös asenteellaan hurmannut monia ihmisiä. Monien mielestä se näyttää ihan "vanhan ajan collielta", ja lisäksi se rakastaa kyllä pyyteettömästi ihan jokaista. Jos jolla kulla ikinä on huono päivä, kannattaa hänen matkustaa kauempaakin tapaamaan Benjaminia. Voin taata, että sitä halaillessa päivä paranee. Ja Bennyhan halailee, ja suukottelee, kiipeilee suvereenisti syliin ja on sitä mieltä, että on pikkuinen koiranpoika vain, ja haluaisi nyt hirveästi hellyyttä. 

Bennylla on niin paljon ystäviä! Tässä yksi parhaista, Lennu.
Kuva (C) Anni Rask

Bennyn äiti Airi on saanut luonteensa vuoksi lisänimen Aurinkoinen. Bennya sanoin pienenä hammaspeikoksi, koska sen tapana oli purra käsivarteni mustelmille osoittaessaan kiintymystään. Ja pureskeli se kaikkea muutakin. Mutta se oli luonteeltaan niin valoisa ja lämmin. Niin kuin emänsä. Joten Benny itse sai lisänimen Aurinkopeikko, ja myöhemmin se muuttui Peikonpoikaseksi. Benjamin Peikonpoikanen, pieni Aurinkopeikko. 

Benny on vielä ihan nuori peikko, Uroskoira tuntui taas vähän erikoiselta, mutta jotenkin Bennyn kohdalla on silti jotenkin ollut olo, että sen vain piti tulla minulle. Välillä olen miettinyt, olisiko se onnellisempi jossain muualla. Jollain muulla. 

Kuitenkin, ihan rehellisesti sanottuna, Benny olisi varmasti onnellinen missä vain. Ei se siitä ole kiinni. Se oppisi nauttimaan elämästään missä tahansa jos se vain kokisi olevansa rakastettu. 

Haluan kuitenkin ajatella, että vaikka Benny rakastaa kaikkia ja varmasti viihtyisi kaikkialla sille oli syy, että se tuli juuri minulle, vaikkei sen pitänytkään. 

Tai ehkä sen koko ajan pitikin. 

Elämä on huippua!
Kuva (C) Ilona K.

Elämäni koirat 4/5.

Tänään en oikeasti aio itkettää teitä, lupaan! Yritän luvata. Ehkä onnenkyyneliä voi joku itkeä - kenties minä itse.

Kun Bondi oli ollut minulla kolmisen vuotta, aloin miettiä josko sille olisi hyvä saada kotiin oma ystävä. Tämä myös siksi, että tuolloin lopettelin opiskeluja Iisalmessa, jossa olimme asuneet opiskelija-asuntolassa, ja Bondilla oli käytännössä aina seuraa. Kun muuttaisimme omillemme, se joutuisi olemaan pitkiä päiviä itsekseen. Tämän toisen koiran tulemisella ei kuitenkaan ollut minkäänlainen hoppu eikä kiire, joten minulla olikin sille hieman erilaiset kriteerit verrattuna aikaisempiin koiriini; ensinnäkin halusin toki katsella yhdistelmiä sillä silmällä, että tulevasta koirasta olisi mahdollisuus saada kaveri kenties myös harrastuksiin. Toisekseen tällä kertaa pennun pitäisi olla narttu ja väriltään tricolour. Näin "tiukkoja" kriteereitä ei minulla ollut koiralle aiemmin ollut. Tämä oikeastaan kuitenkin johtui vain siitä, ettei minun ollut "mikään pakko" ottaa pentua. Päätin siis, että otan pennun sitten ja siinä tapauksessa, kun sopiva trikkinarttu löytyy.

Taas jälleen kerran asiaan puuttui Kirsi K., joka vinkkasi minulle eräästä pentueesta, joka oli syntymässä Irokon kenneliin. Kirsi sanoi, että jos hän ottaisi nyt jostain pennun, niin tästä yhdistelmästä. Pentueen emän Duon olin nähnyt kerran ohimennen pentuna, ja isä Zeke oli täysin vieras Ruotsissa asuva, tosin Suomessa kasvatettu koira. Luotin Kirsin sanaan siinä määrin, että aloin kirjailla kolmenkymmenen kilometrin mittaista sähköpostia kasvattaja Johannalle, jossa kerroin itsestäni ja siitä, millaista pentua olin etsimässä. Tästä alkoikin sitten jo kiivas sähköpostinvaihto, ja yllätyksekseni Johanna tarjosikin minulle mahdollisuutta sijoitusnarttuun. Olin niin innoissani! Kun pennut viimein syntyivät, Johanna laittoi minulle viestiä, että täällä olisi neljä kappaletta trikkinarttuja, eiköhän näistä joku sullekin jouda!

Pitkästä välimatkasta ja minun autottomuudestani johtuen emme meinanneet saada millään sovittua yhteistä tapaamispäivää, mutta sitten sovittiin niin, että menisin katsomaan pentuja, kun ne olivat luovutusiässä. Jos silloin tuntuisi hyvältä, voisi pentu lähteä matkaan saman tien, mutta jos jompi kumpi meistä tarvitsisi vielä miettimisaikaa, niin sekin järjestyisi.

Menepä katsomaan seitsemänviikkoista pentua, joka vastaa kaikkia odotuksiasi sillä hetkellä, ja yritä edes puolitosissasi uskotella itsellesi, että "Katotaan nyt".

Näin minulle tuli... äh, mikä sen nimeksi nyt tulisi. En oikein tiedä. Olisi kiva, jos alkaisi D:llä, niin kuin Duo! Dina on kiva! Ai sen sisko on jo Dina. En mä tiedä, siitä tulee joku Musti kuitenkin. (Ystäväni Kaisa ehdotti, että siitä tulisi Kaisa.) Kaisa on nätti nimi! Mutta sen pitää olla räväkämpi. Siinä pitää olla R jossain. Raisa... Ohhoh! Raisahan on nimi! Raisa! Joo, Raisa on hyvä!

Näin minulle tuli Raisa (Irokon Quartz)!

Raisan kanssa oli alusta asti jotenkin selkeämmät sävelet. Jotain pientä tottiksenpoikasta touhuttiin pienen ja hurrrrrjan aktiivisen pennun kanssa, mutta ajattelin Raisan kanssa kokeilla itselleni uutta taktiikkaa, jossa varsinainen liikkeidenkoulutus alkaa vasta vuoden ikäisen koiran kanssa ja sitä ennen kaikki on vain perustottelevaisuutta ja naminsyöntiä ja leikkimistä. Kuitenkin, varmaan juuri tästä "selkeydestä" johtuen kaikki asiat tuntuivat pennun kanssa vain sujuvan. Siinä oli minusta kaikki hyvää ja ihanaa, ja se oli vain kertakaikkisen hieno koira. Ja olihan se! Reipas, toimelias, aktiivinen, tavattoman älykäs, ja ihan pikkuisen herja (:

Jotain synkkiä pilviä alkoi kertyä koiran tullessa sitten hieman aikuisempaan ikään, kun minulle alkoi tulla kauheat paineet siitä, että ai kauhea, tämähän on sijoituskoira, ja tämän kanssahan pitää tehdä kauheasti kaikkea ja sille pitää hankkia kaikkia tuloksia ennen kuin se pennutetaan jajaja...! Sanottakoon, että Johannan taholta näitä vaatimuksia ei siis koskaan tullut. Kehittelin ne ihan omassa päässäni.

Raisa kyllä oppikin nopeasti uudet asiat, eikä minun tarvinnut sitä koskaan kovistella Se oli aina valmis tekemään, oli tavattoman kuuliainen ja innokas. Olin niin onnellinen Raisasta! Saisinko viimein sen kauan kaipaamani omaan käteeni sopivan harrastuskaverin? Ja ennen kaikkea se suuri kysymys, olisiko tässä nyt viimein myös se kauan etsimäni kantanarttu jalostustyölleni...?

Kaikkiin näihin kysymyksiin Raisa tuntui aina vastaavan samalla tavalla; kirkkaalla katseella suoraan silmiin, korvat höröllään ja naamallaan totinen ja innokas ilme: "Tottakai! Ihan mitä vain! Kyllä minulle sopii kaikki! Tehdäänkö siinä jotain? Yhdessä? Sopii!"

Se olikin varmaan sitten sen koiran synti.

Se oli niin hieno koira, että minulle alkoi kehittyä yhä enemmän ja enemmän paineita sen tulevan harrastusuran suhteen. Aloin pikkuhiljaa antaa sille vähemmän ja vähemmän anteeksi virheitä. Yhä vähemmän annoin anteeksi virheitä myöskään itselleni. Mitään epäonnistumista ei nyt voi sallia. TÄTÄ koiraa en saa pilata! Tämän koiran pitää menestyä ja siitä pitää tulla huippu harrastuskoira, koska se on niin täydellinen joka suhteessa!

Raisassa oli kuitenkin myös jotain... no, sanotaan nyt että heikkouksia. Se oli kuuliainen ja iloinen, mutta myös tavattoman herkkä koira. Kun se alkoi asioissa aavistaa, että olin siihen kenties tyytymätön tai että harjoittelussa oli aina läsnä myös ressi, se alkoi paineistumaan. Se peilasi suoraan minun tuntojani, ja jos minä hermostuin (mitä tein usein), Raisa reagoi siihen jähmettymällä, kauhistumalla. Tämä taas vaikutti myös suoraan siihen, miten se itse alkoi suhtautua asioihin. Usein sillä silkka halu tehdä ajoi sen läpi sille itselleen epämiellyttävistä tilanteista. Mutta minun hermostuneisuuteni aistiessaan se myös itse hermostui. Muuttui epävarmemmaksi. Jos se joskus säikähti jotain, minun tekniikkani oli pakottaa se kohtaamaan asia vaikka väkisin, koska tämä koira ei nyt vaan kertakaikkiaan saa säikähtää. Ei hyvä koira saa säikähtää. Ei se saa reagoida mihinkään. Sen pitää vain painella niska tanassa ja pää pystyssä kohti sitä, mikä sen ikinä säikyttikään ja sanoa sille piutpaut. 

Jos olisin voinut tuolloin reagoida asiaan niin, että no, se nyt on vaan tuommoinen, eiköhän se sen kanssa elämään kykenen, minulla voisi olla käsissäni jokseenkin toisenlainen koira. Oppia ikä kaikki kuitenkin. 

Raisan kanssa tuli romahdus kun tajusin, että se paineistuu asioista. Erään epäonnisen ilmapalloepisodin jälkeen se saattoi yhtäkkiä lenkkipolulla vetäistä hännän alas ja alkaa tuijotella puita kauhuissaan; tuleeko sieltä lauma ilmapalloja kimppuun? Itkin asian tiimoilta, soitin äidille, olin varma, että olin pilannut täydellisen koiran, ja viimein rohkaistuin itkunpala kurkussa soittamaan myös Johannalle, ja olin henkisesti valmistautunut saamaan henkisen tukkapöllyn, jonka mielestäni ansaitsin. Johanna kuitenkin reagoi koko asiaan juuri niin, kuin minun olisi alusta astikin pitänyt; höpö höpö, tuommoista se joskus on, älä nyt semmoista ressaa. Koirat on koiria. Hyvän määritelmä on laaja.

Raisan kanssa koin myös ensimmäistä kertaa jotain todella hienoa. Sen, kun oma koira (tai tuolloin oikeastaan Johannan koira) tekee pennut. Johanna oli aivan mahtava, ja sain olla mukana niin astutuksessa kuin myös pentujen syntymässä ja ensimäisissä päivissä. Enemmänkin olisin saanut, mutta välimatkat ovat niiiiiiin pitkät ja välillä pitää hoitaa jotain koiriin liittymättömiä (?) velvollisuuksia myös. Niinpä 9.4.2014 erään latovainiolaisen talon huoneessa syntyi tähän maailmaan kuusi maailman kauneinta koiranpentua, viisi tricolouria, yksi blue merle, joka koittaa kovasti olla trikki, kolme tyttöä ja kolme poikaa. Minulle se oli taianomaista. Uskomatonta. Koko prosessi oli ollut minulle jännittävä ja hirvittävä, mutta siinä ne nyt touhusivat. Ne pienet, kauniit eläinlapset. Minun koirani läähätti autuaana pentulaatikossa. 

Tuon reilun kahden kuukauden aikana, jonka Raisa vietti Johannalla pentulomalla, opin itse näkemään koirani jotenkin kokonaan toisin. Kun se tuli takaisin, sen ensinnäkin paloi halusta tehdä KAIKKEA. Se oli viettänyt elämästään viimeisimmät pari kuukautta pääasiassa pentulaatikossa tai jossain sen lähettyvillä, ja nyt se PALOI halusta TEHDÄ. Johanna oli sanonut, että hän vähän tottisteli sen kanssa sen mielenvirkistykseksi, ja että sen tokoliikkeet olisi jo ihan viittä vaille valmiit alokasluokkaan. Siitäpä syttyi ajatus. En koe olevani tokoihminen, niin kuin blogini lukijat tietävät, mutta koirani kokee mitä ilmeisemmin olevansa tokokoira! Niinpä tokoa rupesimme tekemään ja sillä tiellä olemme nyt.

Raisa opetti minulle kuitenkin niin suuren asian koiranomistamisesta ja koiraharrastuksesta, etten tiedä, miten kauan minulla olisi mennyt asian oivaltamiseen, jos se ei olisi koskaan minulle tullut. Suhtaudu koiraan aina niin, että se on juuri sinun rakkain ja täydellisin koirasi, ihan kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. Muuten alat pikkuhiljaa nähdä vain ne viat ja heikkoudet, ja koko koirasta tulee sinun silmissäsi aivan huomaamatta yksi vika ja heikkous. Koiransa heikkoudet pitää tiedostaa, mutta niitä ei pidä alleviivata.

Raisa oli minulle koira, joka alusta asti tuntui omalta. Juuri siltä, mitä halusin. Se oli minulle täydellinen. Myöhemmin aloin keksiä sille ongelmia asioista, joita ei ollut. Onhan sillä ongelmansakin, mutta todellisuudessa ne eivät ole ollenkaan niin suuria, kuin millaisiksi minä ne tein, ja sitä myötä suurentelin ne myös koiralle itselleen. Lähtökohtaisesti upea koirani alkoi uskoa, että siinä on jokin virhe. Se ei vain itse tiennyt, mikä se virhe oli, mutta pyrki viimeiseen asti olemaan tekemättä sitä virhettä.

Reeneissä on moni varmasti kuullut minun lässyttävän Raisalle, kuinka se on "Äidin paskin ja rakkain koira!" ja "Maailman rakkain paska rakki!", mutta se, mitä moni ei olekaa kuullut on se, kun vien sen autoon, suukotan sitä monta kertaa päähän ja kuiskutan sille, ettei se ole paska rakki ollenkaan, vaan äidin maailman paras tyttö ja äidin suurin aarre.

Raisa on minun oma suuri aarteeni.

Pihkuinen Pii!